Osa 40 - Kauhun hetkiä

Osan lopussa olisi taas tuttuun tapaan perijä-äänestys, äänestäminen tapahtuu kommentoimalla ja äänestysaika päättyy 25.6.2012. Pidemmittä puheitta päästän teidät kuitenkin osan pariin.

Kertojana Kayla:

Ajan kuluessa välit Tyynen kanssa menivät vain entistä huonompaan suuntaan. En pitänyt Tyynestä lainkaan ja toisinaan vaihdoimme merkittäviä katseita keskenämme. Äitikin oli huomannut viilenneet välimme.

Tein Tyynelle erittäin selväksi, että minulla ei ollut minkäänlaista aikomusta noudattaa hänen laatimiaan sääntöjä tai muutenkaan tehdä mitään hänen hyväkseen. Välillä äidin ollessa poissa kotoa ajauduimme aikamoisiin sanaharkkoihin, mutta enää Tyyne ei uskaltanut lyödä minua. Minä kieltämättä tein Tyynen jokapäiväisestä elämästä huomattavasti normaalia vaikeampaa. Toivoin kovasti, että Tyyne saisi tarpeekseen ja jättäisi perheemme rauhaan.

Jonkin ajan kuluttua äiti otti puheeksi Tyynen ja minun välini. Hän ihmetteli kovasti, että mikä minulle oli yhtäkkiä tullut, kun olin ennen pitänyt Tyynestä ja nyt en puhunut tälle juuri sanaakaan. Yritin hienovaraisesti selittää äidille, että se nainen oli kiero, eikä hän ollut hyväksi perheellemme.

Äiti oli kuitenkin kovin pettynyt minuun. "Toivoisin sinulta Kayla hieman aikuismaisempaa käyttäytymistä", hän sanoi. "Tiedän, että sinun on vaikeaa, kun isäsi lähti ja olen nykyään naisen kanssa, mutta Tyyne on aivan ihana ihminen ja minä rakastan häntä. Siksi pyydänkin, että antaisit hänelle mahdollisuuden", Chloe huokaisi. Minun teki mieli kertoa äidille kaikki Tyynestä, mutta tyydyin olemaan hiljaa. En tahtonut nähdä äitiä surullisena.

Lopulta koitti se hetki jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Äiti antoi viimein Tyynelle kunnolla kyytiä. Sillä ei kai ole kovinkaan suurta merkitystä, että mistä äiti sai tietää Tyynen lyöneen minua, mutta jos välttämättä tahdotte tietää, niin Fiona möläytti asiasta vahingossa isälleen, joka sitten soitti äidille. Tärkeintä minulle oli, että tuo katala nainen lähtisi vihdoinkin pois luotamme.

Äidin avautuessa kunnolla Tyynen luonteesta, päätti Tyynekin antaa kunnolla takaisin. Hän oli kai viimeinkin saanut tarpeekseen. "En ole ikinä tavannut yhtä kiittämätöntä kakaraa, kuin sinun tyttäresi! Hän ansaitsi sen läimäytyksen ja ansaitsisi hieman enemmänkin kuritusta", Tyyne huusi ja haukkui minua minkä ehti. Itse en jaksanut kuitenkaan välittää, vaan keskityin kuuntelemaan keittiöstä tätä riitaa, joka oli kuin sulosointu korvilleni. Olin kiitollinen, että äiti oli puolellani ja Tyyne olisi kohta menneisyyttä.

"Sinä ilkeä, katala ja kiero nainen, et enää ikinä koske perheeseeni pitkällä tikullakaan. Sinä pakkaat tavarasi ja lähdet ulos talostani välittömästi", äiti huusi tuima ilme kasvoillaan. Onneksi Max oli ystävällään yökylässä, eikä hänen tarvinut olla kuulemassa tätä kaikkea.

Lopulta koko touhu meni hieman överiksi ja kunnon kissatappeluhan siitä sitten syntyi. Minun oli juostava keittiöstä hätiin irrottamaan näitä kahta toisistaan. Sain kuin sainkin äidin irti Tyynen kurkusta siksi aikaa, että Tyyne pääsi pakkaamaan tavaransa ja poistumaan paikalta. Tyynen lähdettyä alkoi äitikin viimein kunnolla rauhoittua.

Meidän harmiksemme emme kuitenkaan kuulleet kuinka Tyyne jäi hetkeksi ulko-oven taakse hautomaan ilkeitä juoniaan perheemme varalle. "Varokaahan vain, tämä ei todellakaan jää tähän", Tyyne hymäili ja nauroi räkäistä nauruaan ennen kuin hän viimein katosi pimenevään yöhön.

Istuimme äidin kanssa olohuoneen sohvalla ja yritin parhaani mukaan olla hänen tukenaan. "En voi uskoa, että olen ollut niin sokea koko tämän ajan. Kyllähän minä arvasin ettei kaikki ollut kunnossa, mutta tämä tuli kyllä ihan puun takaa", äiti totesi mietteliäänä ja hänestä huomasi, että hänen päänsä oli täynnä miljoonia eri asioita ja ajatuksia. "En vain ymmärrä, ettet uskaltanut kertoa minulle totuutta", äiti sanoi vaisuna.

"Niin, olisinhan minä voinut kertoa, mutta minua pelotti", minä sanoin. "En vain voi käsittää, että miten kukaan voi olla niin ilkeä ja pahantahtoinen", äiti ärisi sivuuttaen kommenttini ja hänen äänestään huomasi, että hän tunsi puhdasta vihaa Tyyneä kohtaan. En oikein osannut sanoa mitään, joten tyydyin vain olemaan hiljaa ja annoin äidin purkaa itseään.

Lopulta avasin suuni äidin huomatessa, että hän puhui yksinään. "Olen vain iloinen, että hän on poissa nyt", minä sanoin huokaisten tyytyväisenä. Äiti hymyili huomatessaan kuinka onnellinen olin ja hän sanoi: "Tärkeintä on, ettei sinulle taikka Maxille sattunut mitään pahempaa ja olette molemmat kunnossa".

Sen jälkeen huoneen valtasi hetkellinen hiljaisuus, kun vaivuimme molemmat mietteisiimme. Äiti käänsi katseensa pois minusta. Hän luultavasti tunsi pientä syyllisyyttä, mikä oli minun mielestäni aivan oikein. Äidin tehtävä on suojella lapsiaan, vaikka mikä olisi. Minun äitini oli epäonnistunut tässä tehtävässä, joten oli oikein, että hän joutui tuntemaan edes pieniä omantunnon tuskia.

Kertojana Max:

Muistan kaiken yllättävän hyvin, vaikka se oli aivan tavallinen iltapäivä, eikä siinä ollut mitään normaalista poikkeavaa. Kayla oli mennyt koulun jälkeen Fionan luokse ja me istuimme äidin kanssa olohuoneessa katsoen televisiota. Äiti suunnitteli juuri nousevansa ja menevänsä tekemään meille spagettia illalliseksi.

Äiti ei kuitenkaan ehtinyt tehdä vielä elettäkään siirtyäkseen keittiöön, kun meidän molempien katseet jo kääntyivät kohti ulko-ovea. Ovikello soi, mutta ennen kuin kumpikaan meistä ehti nousta mennäkseen avaamaan oven, se potkaistiin jo vauhdilla auki.

En ollut uskoa silmiäni, kun näin sisälle tulleen Tyynen. Hänellä oli ase, josta hän piti tiukasti kaksin käsin kiinni, osoittaen samalla sillä minua. Tulen varmasti ikuisesti muistamaan tuon hetken, kun jouduin katsomaan kuinka minua uhattiin aseella. Olin vielä nuori ja aseen näkeminen ei osannut pelottaa minua ehkä niin paljoa kuin olisi pitänyt. Äiti puolestaan oli aivan kauhuissaan.

Minä en tiennyt miten suhtautua tilanteeseen, joten istuin vain hiljaa paikoillani ja tuijotin kohti televisiota, yrittäen unohtaa että huoneessa oli ase. Äiti pomppasi salaman nopeasti ylös sohvalta ja meni seisomaan eteeni. Kuulin äidin sanat: "Max, mene vessaan ja lukitse ovi perässäsi". Välittömästi sen jälkeen Tyyne aloitti räkäisen naurunsa ja kuulin laukauksen.

Nousin heti ylös sohvalta ja otin muutaman juoksuaskeleen päästäkseni vessan ovelle. Pelkäsin kuollakseni, että kohta minuun osuisi, enkä uskaltanut katsoa mihin aseesta lähtenyt luoti oli osunut.

Ollessani jo melkein vessassa asti, vilkaisin varovasti olkani ylitse. Äiti oli yhä pystyssä ja hengissä. Tyynen ampuma laukaus oli ilmeisesti osunut telkkariin, joka oli nyt pimeänä. Enempää en ehtinyt nähdä, enkä tiennyt mitä selkäni takana tarkalleen ottaen sillä hetkellä tapahtui. Pamautin vessan oven rajusti perässäni kiinni ja kädet kauhusta täristen lukitsin oven.

Lysähdin lattialle istumaan ja nojasin vasten lavuaaria. Vessan ovi eristi äänet todella hyvin, enkä kuullut kuin pientä epämääräistä puheensorinaa, josta oli mahdotonta saada selvää. Aloin pillittää kuin pieni vauva, kyynelten virta tuntui loputtomalta. En ollut koskaan pelännyt yhtä paljon kuin istuessani vessan lattialla odottaen mitä seuraavaksi tapahtuisi. Olin aivan liian nuori käsitelläkseni näin isoja asioita.

Minun itkiessäni vessan lattialla, oli olohuoneessa yhä tilanne päällä. Äiti itki ja aneli polvillaan Tyyneä laskemaan aseensa. "Ole kiltti ja pane se ase pois, jutellaan tästä hetki ihan kahdestaan, jooko?", Chloe nyyhkytti Tyynen osoittaessa tätä aseella.

"Meillä ei ole mitään puhuttavaa, jos minä en saa sinua niin ei saa kukaan muukaan", Tyyne sanoi tiukasti uhkuen itsevarmuutta ja päättäväisyyttä. Vain pari sekuntia myöhemmin kuulin kolme laukausta ja vedin itseäni tiukemmin kasaan lavuaaria vasten. Pelkäsin, että kohta Tyyne olisi luonani ja ampuisi minut.

Kymmenen minuuttia istuin paikoillani uskaltamatta liikkua mihinkään. En kuullut enää minkäänlaisia ääniä olohuoneesta, oli täysin hiljaista. Raotin varovasti vessan ovea, mutten nähnyt ketään missään. Uskaltauduin tulemaan pois vessasta ja kävelin varovasti sohvan viereen, jossa näin elottoman äitini makaavan lattialla. Tyynestä ei näkynyt vilaustakaan, hän oli viimein poissa, mutta niin oli äitikin.

Kertojana Aiden:

Istuin sisareni talossa, hänen olohuoneessaan vain kaksi päivää sen jälkeen kun hän oli kuollut. En ollut tottunut olemaan se, joka piti perheen kasassa, olinhan itsekin menettänyt vanhempani jo nuorena. Rakastin silti Chloea, hän oli ollut minulle kuin oma äiti ja niinpä minä lupauduin Kaylan ja Maxin huoltajaksi Chloen kuoltua. Isoveljeämme Codya ei Chloen lasten tulevaisuus juurikaan kiinnostanut, hän oli niin omistautunut omalle perheelleen. Minä välitin kuitenkin liikaa, sillä jos en olisi suostunut, olisivat lapset joutuneet orpokotiin ja sellaista elämää en heille halunnut. Niinpä minä nyt olin tässä, vailla mitään varmuutta miten pärjäisin huoltajan roolissa.

Lapset ottivat äitinsä kuoleman todella raskaasti, enkä oikein osannut tukea heitä. En ollut liiemmin pitänyt yhteyttä Chloen kanssa, eivätkä lapset tunteneet minua kunnolla. Ehkäpä juuri siksi heidän oli vaikea tukeutua ja luottaa minuun.

Max otti äitinsä kuoleman rankiten, olihan se varmasti vaikeaa nähdä kuinka omaan kotiin oltiin tunkeuduttu aseen kanssa. Itse en ehkä aikuisenakaan selviäisi samanlaisesta tilanteesta ilman traumoja. Max viettikin suurimman osan ajastaan Chloen haudalla nukkensa kanssa, jonka hän oli äidiltään saanut.

Sukumme oli kerännyt jonkin verran mainetta ja kuuluisuutta täällä Bridgeportissa, jossa lähes kuka tahansa saattoi päästä julkisuuteen. Niinpä tieto Chloen kuolemasta sai paparazzit pyörimään jatkuvasti talomme lähettyvillä. Jotkut kävivät jopa kuvaamassa Chloen hautaa. Jutusta mehukkaan teki tietenkin se, että Chloe ei ollut vain kuollut, vaan hänet oltiin murhattu. Positiivista asiassa oli onneksi kuitenkin se, että Tyyne oltiin saatu kiinni ja hän istui Bridgeportin naisvankilassa kärsimässä elinkautista.

Uudistimme taloa hieman ja Chloen makuuhuoneesta tuli Kaylan huone. Kaylan huoneesta taas tuli yhteinen huone minulle ja Maxille. Ajattelin ensin Maxin kaipaavan omaa huonetta, mutta poika oli mielissään tästä järjestelystä, sillä hänellä oli vaikeuksia olla yksin.

Max ei ollut Chloen kuoleman jälkeen osannut juurikaan nukkua. Poikaparka oli alkanut nähdä hirvittäviä painajaisia ja pimeä pelotti häntä. Oli vaikeaa seurata vierestä Maxin unta, kun näin selvästi kuinka levoton ja tuskainen hän nukkuessaan oli.

Välillä Max heräsi keskellä yötä hikisenä ja pelosta täristen. Minua kieltämättä huolestutti, että tulisivatko Maxin painajaiset koskaan loppumaan vai täytyisikö poika viedä jonkin sortin unispesialistille taikka muulle uniin erikoistuneelle lääkärille. Maxista oli muutenkin tullut hiljaisempi ja hän viihtyi enimmäkseen omissa oloissaan. Olin alkanut pelätä, että Max sulkeutuisi liikaa ja hänestä tulisi vielä jonkin sortin ongelmanuori.

Kayla puolestaan tukeutui kovasti Fionaan ja hän viettikin suurimman osan vapaa-ajastaan puhelimessa. Olin iloinen, että Kayla vietti aikaa juuri Fionan kanssa, joka oli hänen serkkunsa. Minulla oli huomattavasti turvallisempi olo, kun tiesin tarkalleen kenen seurassa Kayla aikaansa vietti.

Kertojana Kayla:

Olimme alkaneet Fionan kanssa viettämään aikaa aivan keskustan tuntumassa sijaitsevalla nuorisotalolla. Nuorisotalo ei ollut mikään kovin suuri, eikä siellä arki-iltoina viihtynyt kovinkaan paljon nuorisoa. Paikka oli mukavan rauhallinen ja siellä saattoi rauhassa vaihtaa kuulumisia.

Lisäksi siellä saattoi silloin tällöin olla silmänruokaa, aivan kuten tänään. Olin jo parin viikon ajan seuraillut tätä itseäni pari vuotta vanhempaa poikaa, tai no miestä. Olihan hän jo 20-vuotias, Oskari nimeltään. Muuta tuosta salaperäisestä komistuksesta en juurikaan tiennyt.

Olin päättänyt ottaa tänään seuraavan askeleen ja esittäytyä miehelle. Olimme Fionan kanssa nuorisotalon vessassa siistiytymässä ja huomasin ikävän finnin alun kasvoillani. "Ääh, hitto kun en saa tota millään piiloon", minä kirosin Fionan luodessa minuun tympääntyneen katseen. "Anna olla ja mene nyt jo juttelemaan sille sen sijaan, että keksit typeriä tekosyitä", Fiona murahti käsien pesun lomasta.

Lopulta sain naamani siedettävään kuntoon ja hieman kaipaamaani rohkeutta. Itsevarmoin askelin kävelin juuri peliään lopettamassa olevan Oskarin luokse ja esittelin itseni. En keksinyt muutakaan joten sanoin: "Tota sä miehenä varmaan tiedät vähän enemmän noista pleikkaripeleistä. Me haluttas mun kaverin kanssa vähän pelata, mutta ei oikeen osata käyttää tota pleikkaa, niin aattelin, että voisiks sä näyttää miten se toimii?"

Oskari katsoi minua vähän tyhmänä. Hän kai piti minua aivan pikkulikkana, olinhan kuitenkin neljä vuotta häntä nuorempi. "Noo, ei kai mulla oo tässä muutakaan tekemistä", Oskari selitti suurieleisesti tutkailtuaan minua hetken päästä varpaisiin.

Oskari napsautti pleikkarin päälle, laittoi pelilevyn sisälle ja ojensi ohjaimen minulle. "Jos mä näytän ensin Kaylalle miten tää toimii, niin osaatte sitten pelata", Oskari sanoi odottamatta Fionan vastausta ja istahti sohvalle viereeni. Puolisen tuntia pelattuamme, huomasin sivusilmällä Fionan mulkoilevan minua ja Oskaria hieman vihaisesti, mutta en välittänyt siitä, koska Fiona ei sanonut sanaakaan.

Menetin pelatessani ajantajuni lähes kokonaan, enkä enää osannut sanoa kauanko olimme Oskarin kanssa pelanneet, kun Fiona viimein sai tarpeekseen ja nousi ylös tehdäkseen lähtöä. "Kayla, mä lähden nyt kotiin", Fiona sanoi. "Ai mitä? Joo joo", minä mutisin irrottamatta katsettani televisiosta. Fiona mulkaisi minua vielä kerran todella pahasti ennen lähtöään, mutta se jäi minulta kokonaan huomaamatta.

Minulla oli todella hauskaa, enkä olisi millään malttanut lopettaa pelaamista, saatikka sitten edes suunnitella kotiinlähtöä. Katsahdin kuitenkin sivusilmällä kelloon, joka lähestyi uhkaavaa vauhtia kymmentä, nuorisotalo menisi kohta kiinni. Päätin luovuttaa pelin, jotta saisin jutella vielä hetken Oskarin kanssa ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Lopeteltuamme pelin laitoimme ohjaimet pois. Istuin hiljaa sohvalla, vähän kuin odottaen mitä Oskari tekisi seuraavaksi. Oskari jäi kuin jäikin sohvalle kanssani istumaan, eikä kiirehtinyt heti pois luotani. "Sähän pelasit tosi hyvin ensikertalaiseksi, melkein jopa voitit mut", Oskari kehui ja tunsin pienen punan nousevan poskilleni. Yritin pitää itseni parhaani mukaan viileänä ja itsevarmana, se kun tuntui parhaiten iskevän poikiin, ettei yrittänyt liiaksi takertua ja tyrkyttää itseään.

Hymyilin itsevarmasti ja hivuttauduin hieman lähemmäs Oskaria. Hän ilmeisesti arvosti suoraa toimintaani, eikä vetäytynyt kauemmas, kuten moni muu vanhempi mies olisi saattanut tehdä, vaan nosti kätensä olkapäälleni ja hymyili minulle flirttailevasti. "Haluaisitko sä lähteä mun kämpille?", Oskari kysyi iskien samalla silmää. "No, mikä ettei", minä vastasin, vaikka tiesin sen johtavan hankaluuksiin.

Oskari ilmeisesti innostui kuulemastaan ja hitaasti hän nojautui lähemmäs minua. Tunsin henkeni salpautuvan odottaessani hänen huuliensa kohtaavan omani.

Kertojana Max:

Tyypillistä Kaylaa jättää tulonsa viime tinkaan, jos hän edes tulisi, minä ajattelin vilkaistessani kelloon. Aiden-setä käski unohtaa Kaylan ja alkoi puhallella ärsyttävää ääntä pitävään torveen. Tuntui jotenkin turhalta juhlia syntymäpäivää, sehän oli vain yksi päivä muiden joukossa.

Katsahdin tuskastuneena kelloon, ei Kayla tulisi kuitenkaan ennen kotiintuloaikaansa. Vilkaisin vielä kellon vieressä olevaa kuvasarjaa äidistä. Kumpa äiti voisi olla täällä, minä ajattelin haikeana.

Päädyimme siis juhlistamaan alkavaa teini-ikääni kahdestaan Aidenin kanssa. Puhaltaessani kynttilöitä kakusta, toivoin samalla äidin katselevan minua jostakin korkealta pilven reunalta hymyillen. Voi kuinka paljon kaipasinkaan häntä.

En kokenut muodonmuutostani mitenkään hurjaksi. Nyt, kun olin vanhempi maltoin viimein leikata hölmön takatukkani pois, mutta en kyllä muuten nähnyt itsessäni vanhenemisen merkkejä. Ehkäpä se parta sieltä vielä alkaisi kasvaa, ajattelin katsoessani peiliin. Uudeksi piirteekseni sain koiraihmisen.

Elikkä sellainen osa tällä kertaa ja tähän loppuun vielä tämä perijä-äänestys. Äänestys tapahtuu siis kommentoimalla ja äänestysaikaa on tosiaan aina sinne 25.6.2012 saakka!


PERIJÄ-ÄÄNESTYS: