Osa 37 - Tyttörakkautta

Päätin, etten voisi tehdä mitään Maon hyväksi tai auttaa häntä mitenkään, jos emme puhuisi asioista. Niinpä eräänä iltana syödessämme otin varovasti puheeksi elämämme. Keskustelimme avoimesti useita minuutteja ja Mao myönsi ettei elämä Bridgeportissa ollut vastannut hänen odotuksiaan. Olin hieman pettynyt, koska koin ettei Mao nauttinut elämästä kanssani. Mao kertoi kaipaavansa elämäänsä muutakin kuin perheen. Tottakai ymmärsin mitä Mao yritti selittää, oli varmasti vaikeaa, kun elämässä ei ollut muuta kuin pelkkä perhe. Siitä huolimatta, hänen sanansa satuttivat.

Kannustin Maoa etsimään töitä. Itse olin aina ollut aikamoinen kotihiiri, enkä kaivannut elämääni muuta kuin oman kodin ja perheen. Toisaalta ymmärsin hyvin Maoa, joka rakasti matkustelua ja eri paikoissa käymistä. Mao olikin todella innoissaan, kun hän viimein sai töitä musiikin parista. Kimppakyydin kaartaessa pihaamme hakemaan Maoa ensimmäistä kertaa, mies melkein hyppi pilvissä. Mao saikin elämälleen kaipaamaansa sisältöä töiden avulla ja parisuhteemme alkoi viimein voida paremmin.

Myös pikkuinen Kayla sai viimein huomiota isältään ja huomasin Maon tuntevan myös hiukan syyllisyyttä siitä, ettei hän ollut osallistunut enemmän tyttärensä hoitoon. Parantuminen oli selvästi alkanut ja tunsin ylpeyttä kihlatustani tämän viimein ottaessa enemmän vastuuta perheestään ja elämästään.

Minä en elämääni töitä kaivannut ja päätinkin viimein ryhtyä kokopäiväiseksi puutarhuriksi. Rahasta meillä ei ollut pulaa, joten minun ei tarvinut edes tehdä töitä kovinkaan paljoa. Kaiken lisäksi myös Mao piti puutarhan hoitamisesta ja hän auttoikin minua mielellään aina silloin tällöin.

Parasta puutarhurin työssä oli se, että sain olla kaiket päivät kotona Kaylan kanssa. Pikkuinen tyttömme kasvoi hurjaa vauhtia ja minä nautin suuresti siitä, että sain viettää Kaylan koko vauva-ajan kotona. Minulle ja Maolle oli suuri yllätys, kun tytöstämme tulikin vaaleaverikkö. Maon suvussa ei tunnettu yhtään blondia, eikä minunkaan lähisuvussani ole ketään vaaleahiuksista. Tiedä sitten mistä ihmeestä tyttö on vaaleat kutrinsa perinyt.

Kayla oli erittäin innokas opettelemaan potalle ja neiti itse päätti milloin oli aika jättää vaipat pois. Tunsin suurta ylpeyttä Kaylan tehdessä ensimmäisen kerran asiansa potalle. Kaylan vanhenemisen myötä aloin kovasti haaveilemaan toisesta lapsesta. En olisi tahtonut pikkuiseni kasvavan niin äkkiä ja aloin yllättäen kaipaamaan pientä vauvaa käsivarsilleni.

Kayla oli muutenkin todella tomeran oloinen taapero, neiti oli aina menossa ja jos häntä ei viihdyttänyt tarpeeksi, keksi hän itse itselleen hyvinkin äkkiä tekemistä. Valitettavasti oli myös niitä kertoja, kun Kayla teki jotakin ei niin mukavaa, kuten sai käsiinsä vessapaperirullan ja päätti juosta se kourassaan ympäri taloa. Onneksi kuitenkin useimmiten neiti tyytyi leikkimään omilla leluillaan.

Oli hienoa nähdä, että Mao vaivautui pyytämättäkin ruokkimaan Kaylan ja leikkimään tämän kanssa. Maosta paljastui lopulta ihanan vastuuntuntoinen ja rakastava isä, vaikka se olikin vienyt oman aikansa.

Minä harjoittelin Kaylan kanssa ahkerasti puhumista ja hyvin pian pikkuneitimme toistelikin jo sujuvasti erilaisia sanoja perässäni. Elämä pyöri kodin ympärillä, mutta minä nautin arjesta. Olin lähes täydellisen tyytyväinen elämääni, ainoa mikä voisi elämääni parantaa oli pikkuinen vauva. Kaylakin kaipaisi varmasti leikkikaveria, enkä tahtonut hänen joutuvan kasvamaan ainoana lapsena.

Hyvin pian jaoin toiveeni toisen lapsen hankkimisesta Maon kanssa. Emme olleet sopineet hankkivamme toista lasta, mutta emme myöskään olleet käyttäneet ehkäisyä. Tähän mennessä ei ollut tärpännyt. Tosin aloinhan minäkin olemaan jo kolmenkymmenen paremmalla puolella ja paras aika lasten hankkimiseen oli jo takana päin.

Mao ei pistänyt lainkaan vastaan hieman useammin harrastettavaa peittojen heiluttelua, saatikka sen mahdollisia seurauksia. Mao oli lähentynyt entisestään Kaylan kanssa ja hänestäkin toinen lapsi oli hyvin tervetullut perheeseemme.

Päivät vaihtuivat viikoiksi, viikot kuukausiksi ja kuukausi toisensa jälkeen petyin aina yhtä paljon, kun raskaustesti toisensa jälkeen näytti negatiivista tulosta. Aloin jo harkita osallistumista hedelmöityshoitoihin, kun yllättäen tajusin ruokahaluni kasvaneen viime aikoina.

Hyvin pian sen jälkeen alkoi aamupahoinvointi. En olisi uskonut, että oksentaminen voisi saada minut niin iloiseksi. Sitäkin iloisemmaksi tulin, kun viimeinkin tekemäni raskaustesti näytti positiivista.

Jännittyneissä tunnelmissa varasin ajan äitiysneuvolasta. Tunsin yllättävän suuren helpotuksen tunteen tajutessani, että tätä odotusaikaa minun ei tarvitsisi kestää yksin vaan saisin jakaa sen Maon kanssa. En malttanut odottaa ensimmäistä neuvolakäyntiä. Tiesin, että tämä raskaus olisi viimeiseni ja aioin nauttia siitä täysin rinnoin.

Yritin raskauden aikana huomioida entistä enemmän Kaylaa, joka ei kohta enää olisi se perheen pienimmäinen. Yritin myös selittää Kaylalle, että hän saisi pikkuveljen tai -siskon. Kayla ei kuitenkaan tuntunut ymmärtävän ajatusta äidin sisällä kasvavasta vauvasta.

Pian koitti ultraäänitutkimuksen aika. Mao tuli enemmän kuin mielellään kanssani sairaalalle. Maoa selvästi harmitti ettei hän ollut voinut osallistua yhtä aktiivisesti Kaylan odotukseen ja hän halusikin olla tällä kertaa enemmän mukana. Ultraäänitutkimus paljasti meille molemmille yllättävän asian, minä nimittäin odotin kaksosia. Uutinen tuli aika shokkina, vaikka eihän se mitenkään ihmeellistä ollut, olihan minullakin kaksoisveli.

Odotin jännityksellä Maon reaktioita. Kaksosten saaminen, saatikka hoitaminen ei taatusti tulisi helpoksi. Olin iloinen, kun Mao halasi minua hellästi ja sanoi: "Älä sure, ei tämä mikään maailmanloppu ole. Pärjäämme varmasti mainiosti, vaikka vauvoja tuleekin kaksi". Mitä olinkaan tehnyt saadessani näin ymmärtäväisen ja rakastavan kumppanin? Ehkäpä hänestä vielä joku päivä tulisi viimein myös aviomieheni. Häiden suunnittelu oli tavallaan vähän niin kuin unohtunut ja päätinkin, että tämän raskauden jälkeen alkaisin vihdoin suunnitella häitämme.

Mitä suuremmaksi mahani kasvoi, sitä vaikeampaa Kaylasta huolehtiminen oli. Kaylan ympäriinsä kanniskelu ei auttanut yhtään kipeän selän kanssa. Kaksosraskaus vei myös huomattavasti enemmän voimia ja olin jatkuvasti väsynyt. Odotinkin jo innolla synnytystä ja raskauden loppua, vaikka nautinkin kasvavasta vauvamasustani.

Ruoka maistui paremmin kuin ennen ja raskaus teki minusta aikamoisen yösyöpöttelijän, olin jatkuvasti jääkaapilla. Painoakin kertyi enemmän kuin ääneen kehtaa sanoa. Toisaalta ymmärtäähän sen, että jos vauvoja on kaksi, niin painoakin tulee huomattavasti enemmän kuin ensimmäisessä raskaudessa.

Tässä raskaudessa koin myös edellistä pahemman pesänrakennusvaiheen. Olinkin jatkuvasti siivoamassa, sisustamassa, uudelleen järjestämässä ja suunnittelemassa uutta. En malttanut pysyä hetkeäkään paikoillani, vaikka toisinaan väsymys tuntuikin vievän voiton.

Kuukausi ennen laskettua aikaa, ollessani katsomassa telkkaria, tunsin yllättäen aivan järkyttävän tuskaista vihlontaa alavatsassa. Pitelin mahastani kiinni kaksin käsin, henki ei meinannut kulkea ja kipu oli aivan sietämätön. Tiesin, että joku oli nyt todella hullusti ja minulla olisi kova kiire sairaalalle.

Pelon sekaisissa tunnelmissa onnistuin jollain ihmeellä kävelemään itse sairaalan ovista sisään Maon juostessa edeltä ilmoittamaan tulostamme. Vuotaessani verta aloin pelkäämään kuollakseni. Minut kiidätettiin vauhdilla leikkaussaliin ja vasten tahtoani jouduin nukutettavaksi.

Vietin sairaalassa seuraavat kaksi viikkoa. Elämäni rankin teko oli lähteä sairaalalta vain yhden pojan kanssa. Sain keisarinleikkauksella kaksi poikaa, joista vain toinen selvisi hengissä. Revennyt istukka aiheutti pahoja komplikaatioita ja toinen poika kuristui omaan napanuoraansa. Mitään ei ollut tehtävissä, mutta siitä huolimatta tunsin syyllisyyttä. Mao seurasi minua vaisuna vähän matkan päässä. Hän olisi kovasti tahtonut auttaa, mutta mikään ei helpottanut kokemaani tuskaa. Olin toki onnellinen, että en menettänyt molempia lapsiani, mutta oman lapsen menetys on hirveintä mitä elämässä voi kokea. Pikkuinen Max, luonteeltaan herkästi innostuva ja hyvä, jokelteli tyytyväisenä sylissäni, autuaan tietämättömänä siitä miten paljon minuun sattui.

En löytänyt sanaa, joka kuvastaisi sitä mitä syvällä sisimmässäni tunsin. Olin surullinen, pettynyt, vihainen, väsynyt, epätoivoinen ja katkera. Useat negatiiviset tunnetilat olivat vallanneet kehoni, enkä jaksanut taistella vastaan. Olin vuodattanut kyyneleitä enemmän kuin tarpeeksi. Miksi juuri minä, miksei tämä voinut tapahtua jollekulle muulle?

En pystynyt nukkumaan, sulkiessani silmäni erilaiset kauhukuvat kuolleesta vauvasta tulvivat ajatuksiini. Tyydyin vain makaamaan sängyssä, syventyneenä omiin ajatuksiini paremmasta elämästä, jossa hyville ihmisille tapahtui vain ja ainoastaan hyviä asioita. Todellisuutta oli aivan liian vaikea kohdata, en halunnut nukahtaa, sillä pelkäsin painajaisia.

Keskittyessäni märehtimään omaa elämääni ja menetetyn poikani kohtaloa, jäin paitsi jostain todella tärkeästä. Kaylan vaippaikä oli ohitse ja hänestä oli tullut nuori neiti, joka aloittaisi koulun. Kayla oli juuri siinä iässä, että hän tarvitsi esikuvan, roolimallin, joka antaisi hänelle parhaimmat mahdolliset eväät elämän poluille. Valitettavasti minusta ei siihen juuri silloin ollut.

Onneksi Kaylasta oli kasvanut viisas tyttö, joka pärjäsi vallan mainiosti yksinäänkin. Tietenkään masentuneen äidin katselu ei pidemmän päälle ollut hyväksi, mutta Kayla yritti parhaansa mukaan ymmärtää, että äiti kaipasi vähän omaa aikaa.

Minun masennukseni kyllä jätti jäljet Kaylaan. Tytöstä oli kasvanut hieman neuroottinen tapaus. Pelkäsin Kaylan kuvittelevan, että minun ja Maon suhde ei ollut kunnossa, vaikkei asia niin ollutkaan. Vilkas mielikuvitus yhdistettynä neuroottiseen luonteeseen ei ollut mikään kaikista helpoin. Yritin silti tehdä parhaani Kaylan kasvatuksen suhteen.

Koulussa Kayla menestyi ihan mukavasti ja todistukset olivat kahdeksikon luokkaa, hyvää keskitasoa siis. Kouluun Kayla meni mielellään, vaikka hän ei ollut juurikaan saanut sieltä ystäviä. Tyttö tuntui viihtyvän pelottavan paljon yksin. Ehkäpä neuroottisen luonteen vuoksi häntä oli hankala lähestyä.

Yritin ottaa itseäni niskasta kiinni ja keskittyä perheeseeni, joka tarvitsi minua. Maxin hoitaminen jäi silti enimmäkseen Maon vastuulle, mutta tilanteeseen nähden, yritin parhaani. En vain kyennyt antamaan enempää.

Lopulta Mao sai patistettua minut kirkon ylläpitämään tukiryhmään, joka oli tarkoitettu oman lapsensa menettäneille naisille. Suhtauduin hommaan melkoisella varauksella, en tahtonut uskoa, että tukiryhmästä voisi olla minulle apua. Meinasin jopa jättää menemättä, mutta päätin kuitenkin käydä katsomassa millaista tukiryhmässä olisi, ei minulla olisi mitään menettävää.

Tukiryhmä kokoontui kerran viikossa. Ensimmäisellä kerralla siellä oli minun lisäkseni kolme naista, kaikki suurin piirtein samaa ikäluokkaa kanssani. Oli hiukan pelottavaa, kun kaikkien katseet kohdistuivat minuun. Onneksi ryhmässä ei painostettu minua puhumaan, vaan sain aluksi kuunnella muiden tarinoita, eikä minun tarvinut kertoa itsestäni mitään.

Ensimmäisenä omista kokemuksistaan meille avautui minua jonkin verran nuorempi Tyyne. Hänestä huomasi selvästi, että asioiden jakaminen ventovieraiden ihmisten kanssa teki kipeää, vaikka hänen kokemuksistaan olikin aikaa jo pari vuotta. Liikutuin hänen kertomuksestaan ja ymmärsin, että ryhmässä olisi turvallista keskustella kaikesta.

Tunti meni yhdessä hujauksessa ja jäin kokouksen jälkeen vielä hetkeksi lukemaan, sillä en tahtonut mennä ihan vielä kotiin. Oli uskomattoman hienoa, että kirkko oli rahoittanut tälläisen paikan. Olin tyytyväinen, että olin tullut tänne ja olin varma, että tulisin myös tänne myös ensi viikolla.

Malttaessani viimein suunnistaa kotia kohti, tunsin oloni jotenkin vahvemmaksi. En olisi uskonut, että tukiryhmästä olisi voinut olla näin suuri apu. Näistä uskomattoman urheista naisista saattaisi vielä jonain päivänä tulla parhaita ystäviäni. Vielä jonakin päivänä minäkin pääsisin tuskani yli ja voisin tuntea ylpeyttä kokemastani.

Aloin käydä tukiryhmän tapaamisissa säännöllisesti ja tunsin saavani käynneistä tarvitsemaani potkua elämään. Aloin hiljalleen voida henkisesti paremmin ja jaksoin keskittyä enemmän perheeseeni. Autoin Kaylaa läksyjen teossa ja pyrin muutenkin osallistumaan enemmän hänen elämäänsä. Kayla oli saamastaan huomiosta todella tyytyväinen ja tunsin väliemme parantuvan.

Jaksoin myös panostaa enemmän Maxin hoitoon ja Mao puolestaan sai keskittyä töihinsä. Aluksi Max hieman vierasti minua, sillä hän oli tottunut olemaan enimmäkseen Maon kanssa, mutta jonkin ajan kuluttua me löysimme Maxin kanssa yhteisen sävelen.

Seuraavalla kerralla mennessäni kokoukseen, olin paikalla kymmenen minuuttia etuajassa. Näin ovesta sisälle astuessani Tyynen, joka oli myös tullut paikalle aikaisin. Olimme Tyynen kanssa lähentyneet ja huomasimme, että meillä oli yllättävän paljon yhteistä.

Meitä kävi kokouksissa minun lisäkseni säännöllisesti kolme muuta naista. Minusta oikealle päin katsottuna Senni, Tyyne ja Tuija. Nämä naiset olivat auttaneet minua parantumaan ja olin todella alkanut arvostaa heitä kaikkia. Minun tulisi taatusti ikävä heitä, kun kokoukset parin kuukauden päästä loppuisivat.

Kokouksen päätyttyä, päätin jäädä juttelemaan Tyynen kanssa. Olimme kovasti puhuneet, että menisimme joku päivä käymään kahvilla, muttemme olleet saaneet järjestettyä aikaa. Niinpä Tyyne antoikin minulle osoitteensa ja sovimme, että menisin hänen luokseen huomenna. Hänen luonaan oli huomattavasti rauhallisempaa, kuin minun kotonani, sillä Tyyne asui yksin.

Seuraavana päivänä saavuin kaksikerroksisen paritalon eteen. "Sen täytyy olla tämä", minä mutisin itsekseni yrittäen etsiä talon seinästä numeroa. Ainakin olin oikealla kadulla, enkä nähnyt lähimailla muita Tyynen kuvaukseen sopivia taloja.

Pian vasemman puoleisen asunnon ovi kävi ja näin tutut kasvot. "Näin sinut ikkunasta, näytit hieman eksyneeltä. Olisit soittanut, niin olisin tullut sinua vastaan", Tyyne sanoi päästyään luokseni. "En minä nyt niin kovin hukassa ollut, hyvinhän minä tänne löysin", minä naurahdin.

Seurasin Tyyneä sisälle ja istahdin keittiön pöydän ääreen. Tyyne kävi hakemassa meille kokikset jääkaapista ja sillä aikaa minä tuijotin ihaillen Tyynen pientä asuntoa. "Tämähän on oikein sievä", minä kehuin. "Onhan tämä pieni, mutta olen tehnyt parhaani saadakseni tästä kodikkaan. Yhdelle tämä on vallan mainio asunto", Tyyne kertoi. Tyyne oli eronnut poikaystävästään saatuaan keskenmenon muutama vuosi sitten ja siitä saakka hän oli elänyt sinkkuna.

Juotuamme kokikset loppuun, Tyyne tahtoi esitellä minulle yläkerran. Kävelin edeltä kierreportaat yläkerraan, jossa oli yhdistetty makuu-/olohuone. Meillä oli Tyynen kanssa hyvin samanlainen maku. Jos asuisin yksin, minun asuntoni saattaisi hyvinkin näyttää melko samalta, kuin tämä.

Istahdimme sohvalle katsomaan telkkarista tulevaa romanttista komediaa. Oli todella mukavaa viettää aikaa tyttöjen kesken, jutellen niitä näitä. Tunsin oloni todella rennoksi, juuri tätä olin kaivannut, omaa aikaa aikuisten kesken, ilman lapsia.

Minä kauhistelin katsomaamme ohjelmaa ääneen: "Miten ihmeessä tälläistä ohjelmaa näytetään tähän aikaan iltapäivästä? Nuo kaksi naistahan suutelevat keskenään! Miten tälläistäkin selität lapsille, jos he sattuvat näkemään?" Tyyne puolestaan tuijotti ohjelmaa keskittyneesti ja hetken luulin, ettei hän ollut kuullut sanojani.

Lopulta Tyynekin ilmaisi mielipiteensä asiasta ja sanoi: "Minusta tyttörakkautta on ihana katsella, eikä siinä ole mitään vikaa. Katso nyt kuinka onnellisilta nuo elokuvan naiset näyttävät". Minä vilkaisin Tyyneä epäuskoisena sanomatta sanaakaan. Yrittikö hän kenties vihjailla, että hän oli kiinnostunut naisista sillä tavalla?

"Tarkoitatko todella, ettet edes hulluina teinivuosinasi ole suudellut tyttöä? Edes joskus pienessä humalassa?", Tynne kysyi hetken kuluttua epäuskoisena ja tunsin nolostuvani. "Ei minulla teininä ollut niin läheisiä kavereita, enkä pahemmin harrastanut alkoholilla läträämistäkään. En oikeastaan ehtinyt elää kunnon nuoruutta", minä sanoin puolustelevaan sävyyn. "Vau. En olisi uskonut, että olet ollut niin kiltti tyttö. Sääli, jokaisen pitäisi kokea se edes kerran elämässään", Tyyne sanoi ja huokaisi syvään.

Vain muutamaa sekuntia myöhemmin oli Tyyne jo kiskaissut minut ylös sohvalta ja työntänyt vasten seinää. "Hei, mitä sinä nyt?", minä henkäisin. Yrittäessäni työntää Tyyneä hiljaa vähän kauemmas, onnistuin vahingossa koskemaan hänen vasenta rintaansa. "Shh", Tyyne sanoi painaen itsensä tiukemmin vasten minua.

Tyyne painoi kätensä kasvoilleni ja hetken mielijohteesta siirsin käteni kiinni Tyynen vartaloon. Lopulta tunsin Tyynen pehmeät mansikalta maistuvat huulet vasten omiani. En pystynyt ajattelemaan järjellä. Tunsin jännittävää kihelmöintiä kropassani ja aivan pienen hetken ajan luulin jopa kiihottuvani.

Lopulta Tyyne irtautui minusta, jonka jälkeen siirryin kauemmas seinästä. "No, nyt se on koettu, eikä se ystäväiseni ollut yhtään sen hullumpi suudelma", Tyyne sanoi naurahtaen viekottelevasti. Keskityin tuijottelemaan varpaitani ja tunsin punan nousevan poskilleni.

"Heh, eihän se mikään hullumpi suudelma ollut", sanoin naureskellen. Tyyne yhtyi nauruuni. Miten Tyyne pystyi ottamaan asian noin rennosti? Itse olisin voinut vajota maan alle.

Parin sekunnin päästä Tyyne ilmoitti menevänsä käymään vessassa. Henkeä pidätellen katsoin Tyynen menevän portaita alas ja hänen vilkaistessaan vielä kerran minua, väläytin hänelle ehkä maailman surkeimman tekohymyn.

Tyynen viimein päästyä rappuset alas, istahdin sohvalle ja nojauduin eteenpäin. Mikä ihme minuun oli mennyt? Tyyne tuntui ottavan koko jutun huolettomasti huumorilla. Miksi minä otin tämän niin vakavasti ja miksi se oli tuntunut niin hyvältä? Kaikkein vaikein kysymys kuitenkin oli: Miksi ihmeessä minä niin itsepintaisesti janosin lisää?