Astuin lentokentän pääovista ulos Bridgeportin tutuille kaduille. Oloni oli todella haikea, olinko tehnyt virheen ja päästänyt elämäni miehen menemään, olisiko minun sittenkin pitänyt jäädä? Eihän minulla ollut edes hänen puhelinnumeroaan. Soittaisiko hän minulle koskaan? Niin, seitsemässä vuodessa ehtii tapahtua kaikenlaista. Palataan siis ajassa hieman taaksepäin, jotta voin selventää muutaman asian.
Äidin poismenon jälkeen koiramme Mila alkoi kärsimään. Se vinkui ja ulisi jatkuvasti ilman syytä, eikä se suostunut jättämään huonekalujamme rauhaan. Mila yritti jopa puraista kerran Aidenia tämän silittäessä Milaa. Vanha koiramme oli selvästi parhaat päivänsä nähnyt.
Yhteistuumin päätimme lähettää Milan eläinsuojeluun odottamaan uuta kotia, koska meidän luonamme Mila ei selvästi tahtonut aikaansa enää viettää. Toivoin todella, että Mila saisi viettää nautinnolliset viimeiset päivät jossain paremmassa paikassa.
Cody ja Ilmi olivat umpirakastuneita toisiinsa ja valmistumisen jälkeen Cody kosi Ilmiä. Uskomatonta, että veljeni pääsi naimisiin ennen minua. Kihlauksen jälkeen Ilmi muutti meille ja meistä tuli Ilmin kanssa todella läheisiä. Avustin häntä häiden suunnittelussa ja toivoin, että vielä joku päivä pääsisin suunnittelemaan omia häitäni.
Hääjuhla oli pieni ja intiimi, eivätkä Cody ja Ilmi kutsuneet paikalle muita kuin minut ja Aidenin. Seremonia järjestettiin omalla pihallamme auringonlaskun jälkeen. Vaikka tilaisuus oli pieni, oli se silti liikuttava ja sai minut kyyneliin.
Codyn ja Ilmin vaihtaessa ensimmäisen suudelman aviopuolisoina, minä pillitin kuin pieni lapsi. Olin iloinen ja onnellinen veljeni ja Ilmin puolesta, mutta samalla minä myös todella kadehdin heitä. Omasta unelmieni prinssistä ei ollut näkynyt vielä vilaustakaan.
Ympäristötietoisena ihmisenä, minä rakastin puutarhanhoitoa, päivänvaloa ja ennen kaikkea kaunista luontoa. Kiitos korventavan auringon, ei puutarhani nähnyt montaa hyvää päivää, koska pystyin huolehtimaan siitä vain auringon ollessa unten mailla. Aloin olla todella katkera elämään vampyyrina jo muutaman vuoden jälkeen. Kaipasin todella paljon lapsuusaikoja, kun pystyin leikkimään ulkona ja ihastelemaan luontoa muulloinkin kuin yöllä.
Tavallaan olin katkera myös Ilmille ja tämän kasvavalle vatsalle. Olin toki iloinen, minusta tulisi täti ja se olisi upeaa, mutta Ilmin raskauden varmistuessa Cody kertoi, että he olivat ostaneet tontin, jonne he rakennuttaisivat oman talon. Se tarkoittaisi, että minä jäisin yksin. Aiden oli tehnyt jo aikaa sitten selväksi, että hän muuttaisi heti, kun saisi koulut käytyä loppuun.
Ilmin raskaus eteni, mutta talon rakennus viivästyi ja Cody ja Ilmi jäisivät näillä näkymin tänne ainakin vuodeksi. Emme olleet tehneet talossa suurempia muutoksia, mutta nyt alakerta tarvitsisi hieman remonttia ja meidän oli aika viimein viedä kaikki äidin tavarat talosta pois. Urakan jälkeen istuimme kolmestaan olohuoneen sohvalla, jokainen uppoutuneena omiin ajatuksiimme.
Vietettyäni neljä vuotta aikuisena vampyyrina, sain viimein tarpeekseni. Ei minua kiinnostanut pätkääkään millaiseksi olin syntynyt tai millainen minun kuuluisi olla. Olin valintani tehnyt ja suoraan sanottuna, minä todella ihmettelin miten Cody saattoi olla oikeasti tyytyväinen elämäänsä vampyyrina. Jopa äiti oli tajunnut ihmiselämän olevan parempi ja ehkäpä juuri siksi en tuntenut syyllisyyttä kulauttaessani kurkusta alas pullollisen antivampiriinia.
Sain puutarhani viimein kukoistamaan ja voi sitä riemua ja nautintoa, jonka sain puuhaillessani ulkona. En olisi voinut olla yhtään onnellisempi. Nautin myös työstäni ravintola-alalla. Oli hienoa kasvattaa omat vihannekset, tehdä niistä päivittäin ruokaa ja kaiken lisäksi päästä kokkaamaan vielä töissä. Valitettavasti työtoverini eivät olleet niin kovin mukavia ja työmatkakin oli pitkä, koska työpaikkani sijaitsi aivan kaupungin toisella laidalla.
Olin innoissani, kun pääsin viimein poimimaan oman puutarhani ensimmäisen sadon. En malttanut odottaa, että pääsisin tekemään ruokaa oman pihani vihanneksista ja hedelmistä. Harmi vain, ettei Cody voinut syödä keitoksiani. Onneksi Ilmi ja hänen sisällään kasvava vauva tarvitsivat paljon ravintoa, joten sain jonkun muunkin syömään laittamaani ruokaa.
Eräänä aamuna valmistin tuttuun tapaan lettuja aamiaiseksi. Ilmille oli tullut kova himo lettuihin raskauden viimeisellä kolmanneksella. Yhtäkkiä kuulin kirkaisun eteisestä.
Ilmi panikoi ensimmäisten supistusten alkamista ja kieltämättä minuakin alkoi hieman jänittää. Autoin Ilmille paremmat vaatteet päälle. Hän välitti yllättävän paljon omasta ulkonäostään aivan raskauden loppuun saakka, vaikka moni muu ei olisi enää siinä tilassa välittänyt pätkääkään miltä näytti.
Cody lähti Ilmin kanssa sairaalalle ja minä jäin jännittyneenä kotiin odottamaan. En meinannut pysyä housuissani, ravasin ympäri kovin hiljaista taloamme ja odottelin Aidenin palaavan koulusta. Viimein illan kääntyessä jo yöksi, Cody viimein soitti. He olivat saaneet terveen tyttövauvan. Olin niin onnellinen.
Heidän kotiuduttua sairaalalta paria päivää myöhemmin, juoksin innoissani heitä vastaan. Toivuttuani heidän paluustaan pienen nyytin kanssa halasin Codya lämpimästi ja huomasin veljeni tuntevan suunnatonta ylpeyttä pienestä tyttärestään.
Voi kuinka suloinen veljentyttöni olikaan. Pikkuinen kärtty, mutta nero tytöntyllerö sai nimekseen Fiona. Tunsin suunnatonta rakkautta tuota pientä ihanuutta kohtaan. Toivoin saavani mahdollisimman pian käsivarsilleni oman lapseni. Siihen asti Fiona riittäisi mainiosti.
Kadehdin veljeni onnea ja vaikka oli ihanaa, että hän asui perheensä kanssa luonani, toivoin silti salaa heidän talonsa valmistuvan. Odotin ja toivoin niin kovasti omaa perhettä, että minuun sattui katsoessani Ilmin ja Codyn onnea. Olin käynyt muutamilla treffeillä, mutta en ollut vielä onnistunut löytämään unelmieni prinssiä.
Uskomatonta miten nopeasti loppujen lopuksi Aiden kasvoi. Tuntui kuin se olisi ollut eilen, kun Aiden leikki hiekkalaatikolla minun ja Codyn miettiessä miten kertoa hänelle äitimme onnettomuudesta.
Ei siinä montaa päivää mennyt, kun Aiden tuli kertomaan, että hän oli löytänyt asunnon ja hän oli valmis muuttamaan. Tunnelma oli hiukan haikea. Veljeni olivat olleet minulle äidin kuoleman jälkeen kaikki kaikessa, vaikka Codyn kanssa olimmekin aluksi hieman etääntyneet. Oli silti hienoa kuulla Aidenin kiittävän minua elämänsä parhaista vuosista. Sanoin Aidenille ennen tämän lähtöä, että hän voisi milloin vain palata takaisin kotiin, jos hänestä siltä tuntuisi.
Aiden oli jo lähtenyt ja Cody perheineen lähtisi pian. Tiesin, että elämäni kaipasi radikaaleja muutoksia. Niinpä päätin irtisanoutua työstäni. Rakastin kyllä työtäni ravintolan keittiössä, mutta olin lopen uupunut kahden tunnin työmatkaan ja aina nalkuttaviin työtovereihin.
Pikkuinen Fiona kasvoi hurjaa vauhtia. Olin todella kiintynyt veljentyttäreeni ja olisin voinut kasvattaa hänet omanani. Ehkäpä omistautumiseni Fionaa kohtaan sai Ilmin kiirehtimään muuton kanssa.
Seuraavana aamuna Fionan 3-vuotis syntymäpäivien jälkeen valmistin tuttuun tapaani lettuja aamiaiseksi, kun Cody tuli luokseni ja kertoi heidän lähtevän parin tunnin päästä kohti omaa kotiaan. Cody totesi heidän olleen Ilmin kanssa täällä paljon odotettua kauemmin ja, että heidän olisi jo aika jättää minut elämään omaa elämääni.
Codyn mentyä alakertaan pakkaamaan tavaroitaan, minä kirosin itsekseni keittiössä. Olin tavallaan odottanut heidän pois muuttoaan, mutta en ollut edes tavannut unelmieni miestä vielä, enkä halunnut jäädä tähän isoon taloon yksinäni.
Keräsin hieman ajatuksiani ja menin hyvästelemään Fionan. Tyttö jokelteli ja hymyili niin hurmaavasti, että tirautin pari kyyneltä. "Voi kumpa voisit jäädä luokseni", minä sanoin Fionan katsellessa minua ymmällään. Kuinka tulisinkaan pärjäämään, kun Fiona ei enää asuisi luonani?
Masentuneena katselin Codyn lähtevän Fiona sylissään. Ilmi oli mennyt talolle jo edeltä, jotta saisin rauhassa hyvästellä veljeni. Tunsin sydämeni särkyvän katsellessani Codyn loittonevaa selkää. En kuitenkaan pystynyt menemään sisälle niin kovin hiljaiseen taloon.
Codyn viimein kadottua näkyvistäni minä purskahdin toivottomaan itkuun. Lysähdin nurmikolle istumaan ja itkin kuin pieni lapsi. En ollut vielä koskaan elämäni aikana tuntenut itseäni niin yksinäiseksi. Lopulta kymmenen minuuttia kestäneen itkukohtauksen jälkeen sain viimein noustua ylös ja koottua itseni. Pyyhin kädelläni märkiä poskiani ja huokaisin syvään.
Kaivoin puhelimen taskustani ja soitin pari puhelua, ensimmäisen matkatoimistoon ja toisen rakennusurakoitsijalle, joka tulisi laittamaan taloni uuteen uskoon. Varasin äkkilähdön Egyptiin ja koneeni lähtisi vielä samana iltana. Kävin rakennusurakoitsijan luona ennen lennon lähtöä ja kävin hänen kanssaan läpi selkeän suunnitelman siitä, miltä taloni pitäisi näyttää minun palatessani viikon päästä lomaltani. Viikon päästä olisin aivan uusi ihminen, ainakin toivoin niin.
Seuraavan aamun saraestaessa katselin lentokoneen ikkunasta alhaalla avautuvaa upeaa maisemaa. Olin uupunut pitkästä lennosta, mutta odotin jännittyneenä mitä kaikkea Egypti voisi viikon aikana minulle tarjota. Olin varma, että tästä tulisi täydellinen loma.
Leiripaikkani oli ihan mukiinmenevä, olisin kaivannut hotellihuonetta, mutta äkkilähdön saadakseni jouduin tyytymään yleiseen leiripaikkaan. Leiripaikassa positiivista oli kuitenkin se, että siellä tutustui erilaisiin ihmisiin, koska turisteja löytyi eri puolilta maailmaa. Leiripaikassa törmäsin ihmisiin, joista osa asui Kiinassa ja Ranskassa.
Alkuviikon kulutin tutustumalla keskustan katuihin ja opettelin liikkumaan kaupungissa. Ihastelin maisemia ja liikuin mahdollisimman paljon paikasta toiseen kävellen. Ihastuin kaupunkia ympäröiviin pyramideihin. Ne suojasivat tätä pientä kylää hiekkamyrskyiltä ja loivat omanlaistaan tunnelmaa.
Al Simharan pieni tori oli aivan ihastuttava. Rakastuin ensisilmäyksellä siellä kasvavaan puuhun, jonka punaiset kukat olivat uskomattoman hienoja. Oli jotenkin niin hassua, että tuollainen ihastuttava puu pystyi kukoistamaan niin kuivassa ja kuumassa ympäristössä.
Viikon lähestyessä loppuaan aloin koluamaan läpi torin pieniä putiikkeja. En erityisemmin ostanut matkamuistoja, mutta viihdyin kovasti kirjakaupassa, josta mukaani tarttui pari ruoanlaittoa käsittelevää kirjaa. Ostin myös itselleni uuden punaisen hellemekon. En kuitenkaan tohtinut laittaa mekkoa päälleni, varsinkaan torille, sillä se oli ehkä hieman liian paljastava egyptiläiseen kulttuuriin.
Tapasin lomani aikana myös muutamia paikallisia, jotka juttelivat mielellään turistien kanssa. Oli hienoa miten avoimesti paikalliset kertoivat kulttuuristaan ja tavoistaan muille ihmisille. Lomasta jäi hyvä mielikuva juuri siksi, että tunsin heti sopeutuvani joukkoon, koska paikalliset olivat niin ystävällisiä.
Olin viikon aikana ystävystynyt Kiinasta kotoisin olevan miehen, Mao Fongin, kanssa. Mao oli myös yksinään lomailemassa ja hänestä oli minulle seuraa. Kävimme yhdessä tutkimassa kaupunkia ja Mao kertoi minulle seikkailuistaan pyramideissa. Mao oli kahden viikon mittaisella lomalla. Hän oli tullut minua ennen ja hän lähtisi pari päivää minun jälkeeni.
Mao kertoi minulle kuulleensa eräältä kyläläiseltä pienestä hautakammiosta, joka sijaitsi aivan tässä leiripaikkamme lähellä. Mao itse ei ollut kiinnostunut siitä, hän tykkäsi tutkia isoja ja vaarallisia pyramideja. Kaltaiselleni aloittelevalle ja kokemattomalle tutkijalle paikka voisi Maon mielestä olla hyvinkin mielenkiintoinen.
Niinpä minä päätin toiseksi viimeisenä lomani päivänä vuokrata skootterin ja hurauttaa sillä kyseiselle hautakammiolle. En kokenut itseäni mitenkään erityisen rohkeaksi tai pelottomaksi tutkijaksi, mutta päätin käydä kuitenkin katsastamassa paikan. Ehkä se ei olisi kovin pelottava ja hyvällä tuurilla se saattaisi tarjota minulle hienon kokemuksen.
Astuin sisään kammioon suuresta ovesta. Heti ovelta lähti portaat syvälle maan uumeniin. Hieman pelokkaana astelin rappusia alas ja pääsin sisälle kammioon. Kammio oli yllättävän pieni, eikä se ollut yhtään niin pelottava, kuin aluksi olisi voinut luulla.
Löysin kammiosta muutamia aarteita ja parissa tunnissa olin kolunnut hautakammion lattiasta kattoon. Kaiken lisäksi satuin vielä nauttimaan olostani ja minulla oli jopa todella hauskaa. Isompia pyramideja en kuitenkaan uskaltanut lähteä tutkimaan, ainakaan yksin. Lomani alkoi muutenkin lähestyä loppuaan ja tahdoin rentoutua viimeisen päivän.
Palattuani tutkimusmatkaltani takaisin leiripaikalle, törmäsin Maoon. Päätin käydä kertomassa hänelle seikkailustani, vaikka se olikin pientä verrattuna hänen kokemuksiinsa.
Minä selitin suurin elein kuinka uskomattoman upea reissu minulla oli ollut. Mao kuunteli tarkkaavaisena ja aidosti kiinnostuneena. Toisaalta olihan aihe hänelle tuttu ja kiinnostava, joten ehkä siksi hän jaksoi kuunnella minua niin keskittyneesti.
Lopetettuani tarinoinnin reissustani, olin jo lähdössä tekemään ruokaa, kun Mao avasi yllättäen suunsa. "Minulle tulee ikävä näitä juttutuokioita kanssasi, kun lähdet huomenna. On ollut upeaa saada tutustua sinuun Chloe", hän sanoi ja tunsin punastuvani. Viihdyin hyvin Maon seurassa ja pelkäsin tyrkyttäneeni hänelle liikaa seuraani, mutta ilmeisesti se ei ollutkaan häirinnyt Maoa.
Mao oli luonteeltaan ehkä hieman flirttaileva ja minä puolestani romantiikan nälkäinen ja siksi saatoin välillä ottaa hänen juttunsa liian vakavasti. Olin tavallaan ehkä hiukan ihastunut Maoon, mutten kehdannut myöntää tunteitani hänelle.
Seuraavana aamuna, lomani viimeisen päivän aamuna, söin aamiaiseksi salaattia ja ajatukseni harhailivat Maossa. Tämä olisi viimeinen päiväni, pitäisikö minun kertoa Maolle ihastuksestani ennen kuin olisi liian myöhäistä? Mitä jos hän nauraisi minulle päin naamaa ja sanoisi, että olin ymmärtänyt hänen viattoman flirttinsä aivan väärin? Huokaisin syvään. Oliko elämän oltava näin vaikeaa?
"Nyt tai ei koskaan, kerran täällä vaan eletään", minä ajattelin ja kävin vaihtamassa ylleni ostamani hellemekon, joka paljasti pitkät sääreni, joihin olin yllättävän tyytyväinen. Hengitin syvään. Seuraavaksi minun tarvitsisi löytää Mao.
Minun harmikseni eräs leiripaikan asukas kertoi Maon lähteneen aikaisin aamuyöstä tutkimusretkelle. Minulla ei ollut mitään tietoa mihin aikaan Mao palaisi. Istahdin ostamani kirjan kanssa leirialueen nuotiopaikalle. Toivottavasti en joutuisi odottamaan koko päivää. Sekunnit muuttuivat minuuteiksi, minuutit tunneiksi. Lentoni läheni lähenemistään ja pulssini nousi. Mitä jos en ehtisikään näkemään Maoa? Yritin keskittyä kirjaan, mutta se oli vaikeaa. Olinko lapsellinen? Olisiko minun pitänyt vain unohtaa Mao ja antaa olla? Tämä oli vain typerä lomaromanssi, jonka olin kehitellyt päässäni.
Iltapäivän kääntyessä hiljalleen illaksi, kolme tuntia ennen lennon lähtöä, näin viimein Maon. Pomppasin ylös tuolista kuin salama, sydämeni hakkasi todella hurjaa vauhtia ja pelkäsin pyörtyväni kävellessäni kohti Maoa. Sain kuin sainkin itseni koottua ennen kuin pääsin Maon luokse. Katsahdin Maoa silmiin ja tunsin pulssini lähtevän taas nousuun. Hymyilin parasta hymyäni ja keikistelin kuin mikäkin maailman omistaja. Näin jälkikäteen ajatellen, näytin varmasti tyhmältä. Lopulta maltoin keikistelyltäni avata suuni ja kysyä: "Meinasitko vain kadota ja jättää hyvästelemättä?"
"Anteeksi Chloe, reissuni vähän venähti. Itse asiassa, ehdin jo pelästyä, että emme enää näkisi toisiamme", Mao sanoi ja hymyili hurmaavaa hymyään. Tunsin sydämeni sulavan, miten Mao pystyikin aiheuttamaan minussa näin voimakkaita tunteita? Tuijotin Maoa hieman häpeillen ja tunsin itsevarmuuteni katoavan hetki hetkeltä. "Minun tulee todella ikävä sinua", sain viimein sanottua, vaikka tunsin sanojen aluksi juuttuvan kiinni kurkkuuni.
Mao ei ollut osoittanut vielä tähän mennessä mitään todellisia kiinnostuksen merkkejä, joten minä todella yllätyin, kun hän kietoi kätensä lanteilleni. Taisin jopa vähän säpsähtää ja katsahdin hieman kummastuneena Maoa. Mao keskittyi katsomaan minua tiiviisti silmiin ja hiljaisuus ympäröi meidät hetkeksi. Lopulta Mao rikkoi välillämme olleen sähköisen tunnelman sanomalla: "Toivon todella, että voisimme molemmat jäädä tänne vielä viikoksi ja katsoa mitä välillämme tapahtuu. En tahtoisi päästää irti ihan vielä".
Maon sanat saivat minut unohtamaan kaiken muun, enkä kyennyt enää ajattelemaan järjelläni. Tunteeni veivät vallan ja suutelin Maoa kiihkeästi. Perhoset leijailivat vatsassani ja tunsin jalkojeni hieman vapisevan. Olinko lopulta tavannut unelmieni prinssin?
Maon reaktio oli hieman yllättävä, kun hän hyökkäsi kiinni kaulaani, kuin pikkulapsi. "Et saa jättää minua", hän kuiskasi korvaani, ennen kuin hän malttoi laskeutua takaisin omille jaloilleen.
Sen jälkeen sanoja ei enää tarvittu, vaan tunteet veivät vallan. Pari leiripaikalle eksynyttä paikallista loivat meihin tyrmistyneitä katseita, mutta emme välittäneet. Keskityin täysillä Maoon ja unohdin muun maailman ympäriltäni. Käteni vaelsivat ympäri hänen kehoaan. Jos olisimme olleet kaksin, mitä vain olisi voinut tapahtua.
Tahdoin Maoa sillä hetkellä enemmän kuin mitään, mutta hän hillitsi minua. Ilta pimeni pimenemistään ja lentoni läheni. En tahtonut päästää Maosta irti hetkeksikään. Olisin ollut valmis menemään vaikka kuinka pitkälle, tässä ja heti.
Emme kuitenkaan päässeet niin pitkälle vaan tyydyimme makoilemaan hiekalla ja tuijottamaan tähtiä. Joku paikallinen kävi mutisemassa meille jotakin, mutta emme ymmärtäneet sanaakaan. Ilmeisesti julkisia hellyydenosoituksiamme ei katsottu hyvällä.
Aika kului aivan liian pian ja taksi saapui hakemaan minua lentokentälle. Annoin Maolle ja puhelinnumeroni ja hän lupasi soittaa, kun hän pääsisi kotiinsa Kiinaan. Shang Simlan tähtitaivaan alla vaihdoimme viimeisen suudelmamme.
Kävellessäni leiripaikan läpi kohti taksia tunsin kuinka muutama kyynel valui pitkin poskeani. En tahtonut jättää Maoa tänään. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni todella rakastunut, en vain kyennyt sanomaan sitä Maolle. Se olisi ollut aivan liian aikaista. Tahdoin kääntyä ja juosta takaisin Maon kuumaan syleilyyn, mutta jatkoin sitkeästi kohti taksia. Jos en lähtisi nyt, en pystyisi ehkä lähtemään enää ollenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti