Osa 34 - Aikuistumisen aika

Tämän osan lopussa tuttuun tapaan perijä-äänestys, äänestäminen tapahtuu kommentoimalla, kuten ennenkin. Äänestys päättyy 1.4.2012

Kertojana Chloe:



Edellinen yö oli pitkä ja uskomattoman uuvuttava. Ihmettelin, että olin ylipäätään saanut edes hiukan nukuttua. Oli ollut todella rankkaa kertoa pojille äidistä. Aiden järkyttyi suuresti ja raukkaparka pelkäsi kuollakseen ettei äiti enää tulisi takaisin, ei silti, niin pelkäsin minäkin. Cody taas ei olisi millään tahtonut hyväksyä äidin kohtaloa ja kieltäytyi puhumasta hänestä. Aamulla menin hakemaan päivän lehden. Suuni loksahti auki, etusivulla oli suuri kuva äidistä makaamassa verisenä ja ruhjeilla portaiden alapäässä. Otsikko kertoi: "Jymyuutinen! Casey Adams koomassa onnettomuuden seurauksena". En ollut uskoa silmiäni.


Luin lehtijutun pikaisesti läpi ja palasin sisälle sekaisissa tunnelmissa. Menin Codyn luokse, joka istui katsomassa telkkaria. Hän ei meinannut edes aluksi huomata tuloani, niin uppoutunut hän oli televisio-ohjelmaan. "Et ikinä arvaa mitä lehdessä luki äidistä", minä sanoin ja Codyn katse kääntyi telkkarista minuun. Ojensin lehden hänelle ja istahdin sohvalle hänen viereensä.


Codyn yhä lukiessa artikkelia, puhelimeni soi ja nousin sohvalta ylettyäkseni ottamaan puhelimeni sohvapöydältä. Puhelimen näytössä oli minulle tuntematon numero. "Kuka siellä on?", Cody kysyi huomatessaan minun tuijottavan puhelinta sen yhä soidessa. "En tiedä", minä sanoin ja vastasin.


Suuni loksahti auki, kun puhelimen toisessa päässä oleva mies esittäytyi poliisiksi, joka oli myös nähnyt lehtijutun. "Anteeksi, että häiritsen teitä heti näin aamutuimaan, mutta satuin lukemaan päivän lehden ja etusivun uutisen, joka oli teillekin varmasti järkyttävää luettavaa", poliisi kertoi. "Miten ihmeessä yksityiskohtainen kertomus äitini onnettomuudesta on oikein voinut päästä lehteen?", minä huudahdin ehkä tarpeettoman lujaa. "Niin, se on vielä hieman epäselvää, lehtiartikkelin on kuitenkin kirjoittanut Johannes Kärstilä, joka ymmärtääkseni on tapaillut Caseytä. Vai osaatteko te kertoa pitääkö tämä paikkansa?", poliisi kysyi.


Tunsin kuinka viha nousi pintaan ja sydämeni hakkasi. "Uskotteko, että sillä miehellä, Johanneksella, on jotakin tekemistä äitini onnettomuuden kanssa?", minä kysyin ja tunsin palan nousevan kurkkuuni. "Tiedän, että äiti tapaili jotain Johannesta, mutta en tiedä sukunimeä, enkä sitä oliko äiti onnettomuusiltana hänen seurassaan", minä kerroin. "Kiitos, tämä auttaa jo paljon. Emme halua vielä vetää turhia johtopäätöksiä ennen kuin olemme jututtaneet tätä Johannesta", poliisi kertoi ja lupasi pitää minut ajantasalla tutkinnan etenemisestä.


Patistin Aidenin leikkimään ulos, jotta saisimme juteltua kunnolla Codyn kanssa. Totesimme yhdessä, että olisi parasta jos emme kertoisi Aidenille lehtijutusta mitään. Noin nuoren pojan ei olisi hyvä nähdä yksityskohtaista selostusta äitinsä onnettomuudesta. Codyn kanssa olimme varmoja, että kaiken tämän takana oli se Johannes.


Keskellä yötä heräsin ja menin olohuoneeseen takkatulen lämpöön istumaan. Erilaiset ajatukset olivat vallanneet mieleni. Äidin tilassa ei ollut tapahtunut muutoksia, mikä oli tavallaan huono juttu. Pelkäsin todella paljon, että äiti ei selviäisi. Toisena mielessäni pyöri Johannes, oliko hän suunnitellut äidin "onnettomuuden"? Miten muuten hän muka olisi voinut saada tilanteesta niin yksityiskohtaisia kuvia. Ei normaali mies pidä kameraa jatkuvasti mukanaan saatikka sitten ala kuvaamaan tälläistä tilannetta! Normaali mies soittaisi heti ambulanssin. Toisaalta oliko äiti ylipäätään ollut Johanneksen kanssa ulkona, vai oliko Johannes vain sattunut paikalle? Lehtijuttu oli ainut asia mikä yhdisti Johanneksen asiaan, joten miksi ihmeessä hän olisi aiheuttanut äidin onnettomuuden ja kirjoittanut siitä lehteen, kun häntä ei olisi muuten voinut mitenkään yhdistää tapaukseen? Lopulta päätin olla ajattelematta asiaa ja odottaa lisätietoja poliisilta.


Viikko kului, äidin tilassa ei tapahtunut muutoksia, eikä poliiseista kuulunut mitään. Aloin turhautua. Aidenin laitoimme yhteistuumin takaisin kouluun ja myös Cody oli alkanut taas käydä koulussa. Minä en pystynyt keskittymään koulujuttuihin, joten olin päättänyt jäädä kotiin pitämään taloa pystyssä. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Kodinkoneet hajoilivat ja tunsin itseni avuttomaksi. Codykin kävi välillä naureskelemassa minulle, joka sai minut turhautumaan entistä enemmän.


Minun ja Codyn välit olivat huonontuneet, syynä tähän oli Codyn uusi "tyttöystävä", jonka kanssa hän juorusi puhelimessa päivät pitkät. Minusta oli alkanut tuntua, ettei Codya kiinnostanut ollenkaan selviäisikö äiti vai ei. Itse olin viikon aikana käynyt äidin luona neljä kertaa, kahdella kerralla olin ottanut Aidenin mukaan. Cody puolestaan ei ollut vaivautunut lähellekään sairaalaa.


Kertojana Cody:


Äidin onnettomuuden jälkeen olin ollut vähän hakoteillä ja olin kuvitellut, että minulla on vaikka kuinka paljon aikaa. Äidin onnettomuus sai minut tajuamaan, että jokainen hetki oli elettävä kuin se voisi olla elämäni viimeinen. Niinpä minä päätin tehdä aloitteen. Olin koulussa katsellut vähän sillä silmällä yhtä Ilmiä. En ollut uskaltanut kuitenkaan lähestyä häntä, koska olin ajatellut liikaa muiden mielipiteitä. Minua kun pidettiin vähän pahana poikana ja Ilmi puolestaan oli kuin mikäkin enkeli. Olin kuvitellut ettemme mitenkään voisi kuulua yhteen, mutta sitten päätin antaa mennä ja unohtaa muiden mielipiteet ja odotukset.


Olimme kuin luotuja toisillemme ja Ilmi tuki ja ymmärsi minua. Äidin onnettomuus oli kova pala, vaikka en antanut sen näkyä. En tahtonut olla herkkä, sen puolen itsestäni näytin vain Ilmille. Ilmi oli tukenani ja jutteli kanssani äidistä silloin kun halusin. Minulla oli kova sairaalakammo, enkä uskaltanut mennä katsomaan äitiä. Siksi oli hyvä, että sain puhua asioista jonkun kanssa.


Ei meilläkään toki aina hyvin mennyt. Ilmi kieltämättä oli kiltti tyttö ja hän tahtoi säästää itseään avioliittoon. Minä puolestani en ollut varma tahtoisinko naimisiin hänen kanssaan. Emme olleet edes varsinaisesti sopineet seurustelevamme, vaikka emme me muita tapailleetkaan.


Onneksi Ilmi oli helppo lepyttää, jos olin tehnyt hänen mielestään jotain sopimatonta. Ilmi ei myöskään ollut pitkävihainen ja hän antoi hyvin pian anteeksi. Minä aloin kuitenkin parin viikon tapailun jälkeen turhautua, koska tuntui ettei suhteemme varsinaisesti edennyt mihinkään suuntaan.


Sinä iltana Ilmin tehdessä kotiinlähtöä yritin suudella häntä, mutta Ilmi vetäytyi kauemmas. Ensisuudelmaakin saisin luultavasti odottaa vaikka kuinka pitkään. Ilmi ei kuitenkaan onneksi loukkaantunut yrityksestäni suudella häntä, vaan hän suhtautui siihen enemmänkin leikkimielisesti.


Ilmi lähti kotiin hyvin mielin ja sanoi, että minun tulisi vain kärsivällisesti jaksaa odottaa ja, että hän olisi odottamisen arvoinen. Tavallaan ymmärsin hänen kantansa, mutta minulla alkoi hiljalleen mennä hermot. Olin kuitenkin mies ja minulla oli tiettyjä tarpeita.


Olimme seurustelleet Ilmin kanssa virallisesti kolme kuukautta, yhteensä siis melkein puoli vuotta, kun hän viimein sai minut suostuteltua käymään sairaalalla katsomassa äitiä. Käytyämme sairaalalla, menimme läheiseen puistoon vielä hetkeksi. "No, eihän se niin hirveää ollut?", Ilmi kysyi.


"Ei ollut. Kiitos, nyt minulla on jo paljon parempi olo", minä sanoin ja halasin Ilmiä. Hän tuoksui taivaalliselta ja minun teki mieli suudella häntä jäähyväisiksi, mutta päätin antaa sen olla. Ehkä Ilmi kertoisi, kun hän olisi valmis ottamaan seuraavan askeleen.


Sinä iltana kotiin päästyäni saatoin vihdoin hymyillä. Kiitos Ilmin, olin uskaltanut käydä katsomassa äitiä, eikä näky ollut musertanut minua, toisin kuin olin luullut. En kuitenkaan uskaltanut toivoa turhia, sillä jokainen hetki jonka äiti oli koomassa, oli haitaksi hänen keholleen. Heräämisen mahdollisuudet pienenivät päivä päivältä.

Kertojana Chloe:


Äiti oli ollut puoli vuotta koomassa! Puoli vuotta! Eikä kukaan poliisi tai muu viranomainen ollut vaivautunut kertomaan minulle mitään. Käydessäni poliisilaitoksella, minut passitettiin ulos ja minulle sanottiin, ettei avoimesta rikostutkimuksesta voitu kertoa mitään ulkopuolisille. Ulkopuolisille? Minun äidistänihän tässä nyt oli kyse. Aloin toden teolla ärsyyntyä. Lääkäritkin sanoivat ettei mitään ollut tehtävissä ja äiti heräisi jos heräisi, emme voineet siis tehdä muuta kuin odottaa. Odottaa? Ihan kuin tässä olisi loputtomasti aikaa odottaa ja katsoa sattuisiko äiti heräämään itse. Aloin hiljalleen luopua toivosta.


Vuosi äidin onnettomuuden jälkeen, poliisi jonka kanssa olin jutellut kerran aikaisemmin, joka oli luvannut pitää minut ajantasalla, suvaitsi vihdoin soittaa ja hieman selventää tilannetta minulle.


Olin todella hämilläni, kun poliisi kertoi Johanneksen tunnustaneen tönäisseen äitini alas portaista. Mitä ihmettä sillä miehellä oikein liikkui päässä? Poliisi kertoi, että Johannes on todettu mielisairaaksi ja hänet on laitettu pakkohoitoon. Poliisien kysyessä syytä Johanneksen teolle, oli tämä vain todennut, että hän halusi kirjoittaa kaikkien aikojen parhaan lehtijutun. Mielestäni tämä kaupunki ja nämä ihmiset ovat sairaita. Miten joku kykenee edes tekemään tuollaista?


Vasta siinä vaiheessa, kun tajusin, että menemällä pakkohoitoon Johannes välttäisi vankilan, alkoi sisälläni kiehua. "Miten on mahdollista, että mies joka tunnustaa syyllisyytensä, ei saa teostaan mitään rangaistusta?", minä kysyin sarkastisesti ja sain vastaukseksi, että valitettavaahan se on, mutta näin nämä asiat hoidetaan. Lopetin puhelun katkerana ja himoiten kostoa.


Kertojana Aiden:


Pärjäsin yllättävän hyvin seitsemän vuotta ilman äitiä. Oli rankkaa kasvaa ilman vanhempia lähes koko lapsuus, mutta olin ylpeä, että olin menestynyt näinkin hyvin. Kaipaan kovasti äitiä ja hänen onnettomuutensa jättää ikuiset arvet, mutta nyt aion nauttia ja ottaa vihdoin vastuuta omasta elämästä.


Olin innoissani siitä, että Chloe oli jaksanut leipoa minulle syntymäpäiväkakun. Vaikka hän on isosiskoni, on hän ollut minulle kuin äiti nämä seitsemän vuotta. Myös veljeni Cody on minulle kaikki kaikessa ja vaikka perheemme on kokenut paljon surua, olemme pärjänneet mainiosti kolmestaan. Tulevaisuudelta toivon paljon ja suurin haaveeni on, että vielä jonain päivänä äiti heräisi ja saisin kunnolla tutustua häneen.


Olin nähtävästi perinyt hyvät geenit, ainakin omasta mielestäni minusta kasvoi yllättävän komea miehen alku. Minusta tuntui, että edessäni olisi loistava tulevaisuus. Uudeksi piirteeksi sain bilehileen, olin siis selvästi valmis nuoruuteeni.


Kertojana Chloe:


Aidenin syntymäpäivien jälkeisenä aamuna sain puhelun sairaalalta. "Chloe Adams puhelimessa, oletan?", kysyi rauhallinen miesääni. "Kyllä, minä olen", vastasin ja tunsin suurta jännitystä. Asia koskisi varmasti äitiä. "Olen hyvin pahoillani joutuessani kertomaan teille, että valitettavasti äitinne Casey Adams on menehtynyt aamuyöstä. Valitettavasti hänen kehonsa ei enää kyennyt taistelemaan. Otan osaa suruunne", mies sanoi ilman, että hänen äänensä edes värähti. "Kiitos paljon teille", minä sanoin ja lopetin puhelun.


Laskin puhelimen pois käsistäni, vedin syvään henkeä ja tunsin kuinka silmäni alkoivat kostua. Seitsemän pitkää vuotta olin uskonut ja toivonut äidin selviävän. Nyt kaikki se oli poissa, äiti ei enää koskaan palaisi luoksemme.


Lopulta en enää kyennyt pidättelemään kyyneleitä ja lysähdin lattialle. En tiennyt miten jatkaa. Tähän asti olin pitänyt perheemme kasassa ja keskittynyt kodin hoitamiseen. Nyt oli Aidenkin jo iso poika ja kohta tiemme erkanisivat. Tunsin itseni äärettömän yksinäiseksi.


Muutaman päivän päästä sairaala toimitti meille äidin ruumiin ja pidimme pienen perheemme kesken hautajaiset. Äiti oli ollut todella kuuluisa ja hän olisi ehkä halunnut näyttävät ja suuret hautajaiset, mutta kaiken kokemamme jälkeen päätimme, että tahdoimme äidin saavan rauhan mahdollisimman pian. Hän oli taistellut ja yrittänyt parhaansa. Nyt hän saisi viimein levätä.


Seuraavana iltana oli minun ja Codyn aika juhlia syntymäpäiviämme. Aikuisuus odotti, vaikka olinhan minä tuntenut itseni aikuiseksi jo monen monta vuotta. Puhalsin kynttilät Codyn vielä tuijottaessa kakkuaan.


Yhtäkkiä Codyn kakku syttyi tuleen ja hän perääntyi. Katsahdin kauhuissani palavaa kakkua ja pelästyin palovaroittimen pitämää meteliä.


Onneksi Josefina, isoäitimme, saapui paikalle ja näpsäkkänä entisenä palomiehenä hän sai palon sammumaan alta aikayksikön. Tulipalon roihutessa minä pyörähtelin jo kohti aikuisuutta, Codyn vielä keskittyessä panikoimaan.


Lopulta palo sammui ja saimme kasvaa rauhassa. Codyn viimeiseksi piirteeksi tuli lipevä ja elämänhaaveeksi puolestaan maineikas kirjailija (kehitä maalaustaito ja kirjoittajantaidot huippuunsa). Monien vuosien talon kunnossapito tuotti tulosta ja minusta tuli kätevä. Niinpä minun elämänhaaveni onkin nikkari (kehitä kätevyys ja logiikka huippuunsa). Tyytyväisenä katselin peilistä kuvajaistani. Nyt vain pitäisi keksiä mitä elämältäni seuraavaksi haluaisin.

Elikkä siinä oli se osa ja tässä lopussa olisi nyt sitten vielä tämä perijä-äänestys. Tässä vielä kuvat ehdokkaista ja heidän luonteenpiirteensä. Äänestys tapahtuu kommentoimalla ja äänestys päättyy 1.4.2012. Muistakaa äänestää! :)

PERIJÄ-ÄÄNESTYS:




2 kommenttia:

  1. Tiedän että äänestys on jo loppunut, mutta itse olisin valinnut Chloen. HUOM! Vain luonteenpiirteiden perusteella, muussa tapauksessa olisin ottanut Aidenin.

    VastaaPoista
  2. The wager amount is the sum of money you utilize to make a guess. In the case of Casino bonuses, it could possibly} additionally check with the sum of money you have to to|you must} guess total earlier than you can to|you probably can} withdraw winnings. A 코인카지노 50X wagering requirement means you must wager the quantity of your bonus 50X over so as for you to can} collect the bonus and subsequent winnings. If your bonus was €10, you'd have to wager €500 to fulfill the requirement.

    VastaaPoista