Osa 33 - Menetyksen pelko

Ihmisyyteni myötä sain elämäniloni takaisin ja uskaltauduin jopa deittailemaan jälleen. Olin soitellut ja käynyt pari kertaa kahvilla erään Johanneksen kanssa. Välillämme oli vain pientä viatonta ja huoletonta flirttiä, mutta Johannes sai minut pitkästä aikaa tuntemaan itseni haluttavaksi naiseksi.

Muutamien viikkojen jälkeen tuli minun aika astua aikuisuuteen. Täytin 35-vuotta, vaikka olinhan minä jo oikeasti elänyt melkein 80 vuotta.

Nykypäivänä muodissa tuntuivat olevan rennot ja urheilulliset asusteet. En tiedä tunsinko oloani kovinkaan hehkeäksi lökäpöksyissä, mutta olihan minun julkisuuteni takia pysyttävä nykyajan muodin mukana. Nimeni tunnettiin jo lähes kaikkialla.

Ikääntymiseni saattoi antaa minulle hieman lisäpotkua deittailuun, en nimittäin tahtonut jäädä säälittäväksi vanhaksi naiseksi, joka ei ensirakkautensa jälkeen enää kyennyt tapailemaan muita miehiä. Tottakai Aulis pysyisi aina muistoissani, mutta minun oli jo aika jatkaa elämääni. Niinpä päätin soittaa Johannekselle ja kutsua hänet läheiseen puistoon.

Johannes saapui luokseni tutkaillen uutta olemustani selkeästi mielenkiinnolla. "No, mitäs mietit?", minä sanoin rikkoen välillämme vallinneen hiljaisuuden.

"Anteeksi Casey, en tarkoita tätä mitenkään pahalla, mutta työni puolesta minun on pakko ottaa muutama kuva", Johannes sanoi ja kaivoi kameransa esille. Ei tämä voi olla edes todellista, minä ajattelin. Tiesinhän minä Johanneksen olevan työkseen paparazzi, mutta näin alas en olisi voinut uskoa hänen vajoavan.

Yritin rauhoitella itseäni ja käyttäytyä mahdollisimman asiallisesti. "Tuota, jos aiot käydä kanssani treffeillä niin sinun täytyy unohtaa työsi hetkeksi. Ymmärrät varmaan etten voi tapailla paparazzia, joka käyttää suhdettamme hyväksi?", minä yritin kertoa hienovaraisesti, vaikka minun olisi juuri sillä hetkellä tehnyt mieli repiä Johannekselta pää irti.

"Sori Casey, oon oikeesti tosi pahoillani, mutta mun tarvii mennä, että ehdin saamaan kuvat huomiseen lehteen", Johannes tokaisi minun jäädessäni tuijottamaan häntä suuu auki. Kuinka tyhmä hän saattoikaan olla?

Niinpä jäin tyhmänä tuijottamaan Johanneksen loittonevaa selkää, hänen juostessa pois luotani yhtä innoissaan, kuin pikkulapsi karkkikaupassa.

"Johannes, tule takaisin!", minä yritin huutaa hänen peräänsä. Johannes kuitenkin jatkoi matkaansa välittämättä huudoistani.

Painoin kasvoni käsiini. Minun teki mieli huutaa ja itkeä. Pystyisinkö enää koskaan muka luottamaan keheenkään, saatikka sitten löytämään itselleni elämänkumppania? Toisinaan minä todella halusin muuttaa toiselle puolelle maata ja aloittaa alusta aivan tavallisena tuiki tuntemattomana ihmisenä.

Jäin vielä hetkeksi puistoon ja istahdin suihkulähteen reunalle kokoamaan ajatuksiani ennen kotiinlähtöä. Ehkäpä elämäni todellakin kaipasi radikaalia muutosta, mutta olinko todellakin valmis jättämään nykyisen elämäni?

Päästyäni kotiin menin laittamaan kesken yöunien herännyttä Aidenia takaisin kehtoonsa. "Äiti", Aiden sanoi tyytyväisenä minun nostaessani hänet syliini. Haistoin hellästi hänen hiuksiaan ja vaivuin hetkeksi ajatuksiiini.

Havahduin kuitenkin hyvin pian Aidenin pyytäessä ruokaa. Annoin pojalle tuttipullon ja juotuaan pullon tyhjäksi, laitoin hänet takaisin omaan sänkyynsä. Päätin itsekin kömpiä höyhensaarille.

Minun ollessani vielä unten mailla, Chloe ja Cody juttelivat olohuoneessa. "Et sä voi olla tosissas?", Chloe kysyi tuijottaen veljeään lähes sanattomana.

"Chloe, mä oon miettinyt tän tarkkaan. Tää on niin hyvin suunniteltu jekku, ettei mikään voi mennä pieleen. Tarvisin kuitenkin sun apuasi. Suostuisit nyt, siitä tulee vuoden paras pila, eikä me taatusti jäädä kiinni", Cody selitti suostutellen sisartaan.

"En mä oikein kuule Cody tiedä. Saan kuitenkin hyviä arvosanoja ja jos mä jään kiinni niin siinä menee mun haaveet jatko-opiskeluista", Chloe sanoi vaisuna keskittyen tuijottelemaan jalkojaan. "Nössö", Cody tokaisi ilkeästi.

"Enkä ole!", Chloe huudahti ja tuijotti vihaisena veljeään. "Kiinni veti", Chloe sähisi veljelleen. "Mä en ole mikään nössö", Chloe vielä lisäsi ennen kuin poistui paikalta.

Kello läheni kuutta illalla, kun maltoin viimein mennä postilaatikolle hakemaan päivän lehden. Astuessani ovesta ulos, en ollut uskoa silmiäni. "Johannes?", minä kysyin varoen. "Mitä ihmettä sinä täällä teet, jos tulit taas kuvaamaan minua, niin voit lähteä samantien pois", minä tokaisin yrittäen samalla olla mahdollisimman ilkeä.

Johannes kuitenkin lähestyi minua itsevarmasti. Hän painoi kätensä olkapäälleni ja nojautui vasten minua. Hän kuiskasi korvaani: "Anna anteeksi Casey, minä käyttäydyin typerästi. Voit huoletta avata päivän lehden, siellä ei ole sanaakaan sinusta".

Olin kuin sulaa vahaa Johanneksen sylissä ja sovimme uudet treffit. En tiedä elättelinkö turhia toiveita, mutta tahdoin antaa suhteelle mahdollisuuden.

Hyvin pian Johannes poistui vedoten työkiireisiin. Minun jäädessäni katselemaan haikeana hänen peräänsä. Ehkä olin vähän hölmö, mutta ei kai minulla mitään menetettävääkään ollut.

Painelin takaisin sisälle ajatuksissani. En ollut edes huomata ohitseni kävelevää Chloea, ennen kuin hän sanoi: "Hei hei äiti, nähdään illalla. Aiden leikkii alakerrassa". Mietin hetken, että mitä ihmettä nyt tapahtuu. Katsahdin Chloea ja tajusin. Hän oli lähdössä koulun tanssiaisiin. "Hei hei, pidä hauskaa", minä sanoin ja menin katsomaan Aidenia alakertaan.

Hetkeä myöhemmin Chloe ja Cody istuivat limusiinissa matkalla kouluun. "Muistathan sopimuksemme?", Cody kysyi sisareltaan. Chloe katseli vaisuna toiseen suuntaan. Mitä ihmettä hän olikaan mennyt lupaamaan veljelleen?

Minä olin ajatuksissani unohtanut kaksosten tanssiaiset. Olisin todella kaivannut hieman omaa aikaa, joten päätin joka tapauksessa jättää Aidenin kotiin ja lähteä itse hieman juhlimaan. Onneksi sain päivystävän lapsenvahdin kiinni, muuten vapaasta illasta ei olisi ollut tietoakaan, sillä tiesin kaksosilla menevän myöhään. Päätin suunnistaa kohti keskustaa.

Suunnistin kaupungin suosituimmalle klubille, johon ei ollut asiaa muilla kuin julkkiksilla. Tavallisten tallaajien oli turha edes haaveilla tänne pääsystä, siitä pitivät portsarit ja paikan järjestyksenvalvojat huolen.

Istahdin baaritiskille hieman hämmentyneenä klubin hiljaisuudesta. Paikalla oli lisäkseni vain pari henkilöä. Ehkäpä olin liikkeellä liian aikaisin. Kyselin baarimikolta, tiesikö hän missä kaikki julkkikset nykyään hengailivat. "Voi kultaseni, eivät he enää täällä käy. Kaupungin laidalle avattiin uusi yökerho kuukausi sitten, kaikki ovat siirtyneet sinne", baarimikko kertoi ystävällisesti.

Tilasin itselleni syötävää. Haarukoidessani lohtani mietin, että pitäisiköhän minun mennä käymään tuossa uudessa paikassa. Pelkäsin sen olevan täynnä parikymppisiä tähdenlentoja ja yhden hitin ihmeitä.

Päätin kuitenkin jäädä viettämään iltaa tänne, olihan tämä ollut vakipaikkani jo monta vuotta. Juodessani drinkkiäni, Belisama kävi ajatuksissani. En ollut juurikaan ollut yhteydessä häneen ja mietin mitäköhän hänelle nykyään kuului.

Minun ollessani yhä klubilla, olivat kaksoset koulun edustalla. Tanssiaiset olivat päättyneet parikymmentä minuuttia sitten. "No, oletko valmis? Nyt on aika toimia. Sisällä ei ole enää juuri ketään, pääsemme taatusti livahtamaan kemian luokkaan huomaamatta", Cody selitti.

"Siis olitko sinä oikeasti tosissasi sammakoiden päästämisestä valloilleen?", Chloe kysyi yllättyneenä veljensä typeryydestä. "Luuletko sinä todella minun osallistuvan moiseen pilaan?", Chloe jatkoi. "Sinä lupasit", Cody sanoi tuijottaen tiukasti sisartaan.

"Sori, mutta saat kyllä pärjätä ihan itse. Sanoithan itsekin, ettei pilasi voi epäonnistua", Chloe sanoi yrittäen päästä livahtamaan lupauksestaan. "Just, oot säkin tosi reilu! Mä näytän kuule, että pärjään ihan yksinkin", Cody tokaisi ja käänsi selkänsä.

Chloe marssi päättäväisenä koululta kotiin. Matkaa oli vain muutama sata metriä, joten jos koulussa tapahtuisi jotain, heitä epäiltäisiin varmasti. Chloe päätti, ettei hän tahtonut osallistua veljensä hölmöilyihin.

Cody katseli vielä hetken sisarensa perään. Mikä petturi, hän ajatteli. Tiesihän Cody, että hänen sisarensa ei ollut läheskään yhtä kapinallinen, kuin hän, mutta tätä hän ei olisi sisarestaan uskonut. Chloe oli kyllä tähän asti pitänyt aina lupauksensa.

Päättäväisenä Cody marssi koulun ovista sisään ja suunnisti kohti kemian luokkaa. Hän onnistui pääsemään sinne huomaamatta. Valitettavasti sammakkojen häkit olivat hyvin lukittuja, eikä Cody meinannut millään löytää avainta. Miten ihmeessä hän olikaan kuvitellut voivansa onnistua tässä pilassa? Pienen etsiskelyn jälkeen Cody kuitenkin löysi avaimen ja vapautti sammakot. Sitten hän hiipi hiljaa ulos. Mahtavaa, kukaan ei huomannut mitään, hän ajatteli.

Valitettavasti Codyn astuessa pääovista ulos, oli häntä vastassa poliisi. Voi hitto, miten ihmeessä hän nyt selviäisi tästä. Ehkäpä olisi sittenkin pitänyt kuunnella siskoa tässä asiassa.

Cody istahti poliisiauton penkille. Hänestä oli todella tyhmää, että hänet täytyi viedä autolla kotiin, hänhän asui muutaman sadan metrin päässä. Hän olisi aivan hyvin voinut kävelläkin. Onneksi ketään ei ollut näkemässä tätä. Toivottavasti äiti ei vain suuttuisi hirveästi.

Codyn onneksi oli Casey yhä juhlimassa ja hän välttyi saarnoilta. Rauhallisessa hiljaisuudessa Cody pääsi kömpimään sänkyynsä. Kunhan poliisit vain eivät soittaisi äidille asiasta, niin hän välttyisi huudoilta ja arestilta.

Kello läheni kahtatoista ja minun olisi luultavasti pitänyt olla jo kotona, mutta en malttanut nousta rentouttavasta poreammeesta. Toisaalta paikka oli aivan liian hiljainen minun makuuni. Mielessäni kävi, että ehkäpä minun täytyisi käydä katsastamassa se uusi yökerho joku päivä.

Maltoin viimein nousta ammeesta kellon lähestyessä yhtä, puolen tunnin päästä tulisi valomerkki, joten päätin mennä vielä hetkeksi notkumaan baaritiskille. Tämä baarimikko olikin yllättäen varsinainen komistus ja tulinkin hänen kanssaan hyvin juttuun. Lopulta valomerkki tuli ja koitti kotiinlähdön aika.

Päästessäni kotiin, olin kiitollinen siitä, että kaksoset olivat kiltisti omissa sängyissään ja Aiden uinui kiltisti kehdossaan. Päässäni pyöri ja oloni oli hieman huono, olin selvästi jo liian vanha juhlimaan koko yön.

Aamulla mennessäni jääkaapille hakemaan aamupalaa, oli Chloe jo pöydän ääressä. Hän katsoi minua aivan kuin hänellä olisi ollut jotain asiaa, mutta hän päätti vaieta. En antanut asian häiritä. Hän tulisi puhumaan minulle, jos itse niin tahtoisi. Parikymmentä minuuttia myöhemmin puhelimeni soi.

"Cody Adams, miten sinä kehtaat! Noinko huonosti olen sinut kasvattanut, että täytyy tulla kotiin poliisin kyydillä?", sanoin tiukasti. Kaipasin selitystä ja heti. "Miten ihmeessä sinä siitä tiedät?", Cody kysyi selvästi yllättyneenä.

"Poliisit soittivat, enkä enää ikinä tahdo saada samanlaista puhelua", totesin kuvotuksen vallassa. Olinko todella näin surkea äiti? Cody ei tahtonut antaa minulle selitystä käyttäytymiselleen, joten päätin antaa hänelle viikon arestia. Ehkäpä kepposet unohtuisivat siinä ajassa.

Illalla soitin Johannekselle, sillä tunsin kaipaavani piristystä. Sopimamme treffit olivat olleet erittäin onnistuneet ja olin oikeasti viihtynyt hänen kanssaan. Koin kuitenkin suuren yllätyksen, kun pihallani seisoi harmaahiuksinen mies. Voi ei, miten ihmeessä ihastuin aivan liian vanhoihin miehiin.

Johannes oli kuitenkin hurmaava oma itsensä ja kaiken huipuksi hän toi minulle jopa kukkia. "Johannes, voi kuinka ihanaa", minä sanoin ja huokaisin ihastuksesta.

Juttelimme hetken Johanneksen kanssa ja hän suuteli minua jäähyväisiksi. Minun on myönnettävä, että tunsin kyllä intohimoa välillämme. Ehkäpä hänen vanhuutensa ei haittaisi. Olin jo kuitenkin syvästi ihastunut, en vain tiennyt kestäisinkö enää toisen miehen kuolemaa.

Viikkoa myöhemmin juhlimme perheen voimin kuopukseni Aidenin kasvua. Nyt myös hänen olisi aika lähteä koulutielle. Kaikki lapseni olivat kasvaneet jo isoiksi. Minun harmikseni tuntui, että se oli tapahtunut aivan liian äkkiä. Uskomatonta, että Auliksen kuolemasta oli jo seitsemän vuotta. Tuntui, että olin hukannut monta vuotta elämästäni suremalla häntä.

Aidenista kasvoi hurmaava poika, hän kieltämättä muistuttaa jonkin verran isäänsä. Aiden sai uudeksi piirteekseen kapinallisen. Toivon todella ettei hän ota liikaa mallia keppostelevasta isoveljestään.

Codyn kasvun kunniaksi päätimme yhteistuumin uudistaa lastenhuoneen. Codylla ja Chloella ei ollut mitään sinistä huonetta vastaan ja se passasi Aidenillekin, joten niinpä lastenhuoneen sisustuksesta tuli sininen. Aiden kertoi, että hänestä oli hauskaa ajatella olevansa meren pohjassa. Olihan huonekin maan alla, joten se tuki ajatusta. Voi tuota lasten mielikuvitusta, minä ajattelin.

Muutamaa päivää myöhemmin laitoin itseäni kuntoon peilin ääressä. Olimme sopineet Johanneksen kanssa treffit hienoon viiden tähden ravintolaan, joten tahdoin olla parhaimmillani.

Pian Johannes jo olikin oveni takana valmiina noutamaan minut illanviettoon. Hän oli leikkauttanut hiuksensa ja kieltämättä hän näytti nyt paljon paremmalta. Hänen hankkimansa kävelykeppi teki hänestä yllättävän arvokkaan näköisen.

Menin ovelle häntä vastaan valmiina lähtöön. "Näytät todella kauniilta", Johannes sanoi. Kiitin hieman häpeillen ja tunsin kuinka puna nousi poskilleni. Aivan kuin olisin mennyt treffeille ensimmäistä kertaa.

Pian saavuimme ravintolan aulaan. Alakerrassa oli yökerho ja yläkerrassa ravintola. Tämä oli taatusti se uusi paikka, josta baarimikko oli minulle kertonut. Täällä näytti uskomattoman hienolta. Tunsin itseni prinsessaksi. Keskityin katselemaan paikan sisustusta Johanneksen jutellessa paikan ovimiehelle pöytävarauksestamme.

Pian Johannes lähti nousemaan rappusia yläkertaan ja seurasin hänen perässään. Ihmettelin ettei ovimies tullut saattamaan meitä. Olihan tämä sentään viiden tähden ravintola.

Pian olimme nousseet rappuset ylös ja seisoin odottavan oloisena portaiden yläpäässä. Johanneksella ei kuitenkaan tuntunut olevan kiire mihinkään. Tuijotin häntä ihmeissäni. "Olemmeko me menossa?", minä kysyin.

"Minä menen, sinulla on muita suunnitelmia", Johannes tokaisi ivallisesti ja hetkeä myöhemmin tunsin voimakkaan tönäisyn selässäni. En ehtinyt reagoida mitenkään.

Tunsin kuinka silmissä sumeni ja jokaista kohtaa kehossani särki todella paljon.


Kertojana Chloe:

Juoksin hysteerisenä sairaalan ovista sisään ja suorastaan hyökkäsin sairaalan vastaanottovirkailijan kimppuun. Sydämeni hakkasi, en ollut ikinä ollut yhtä peloissani ja huolissani. Vain puoli tuntia aikaisemmin olin saanut puhelun, että äitini oli kiidätetty ambulanssilla sairaalaan. En saanut tarkempia tietoja, enkä tiennyt mitä ajatella. Ystävällinen vastaanottovirkailija sai minut hyvin pian rauhoittumaan sen verran, että sain kerrottua hänelle äitini nimen.

"Pieni hetki", vaalea nainen sanoi ja meni tietokoneen luokse tutkimaan potilastietoja. Tutkailtuaan hetken tietoja, hän huikkasi minulle: "Hän on huoneessa 1071, pyydän lääkäriä saapumaan sinne ja kertomaan tarkempia tietoja äitisi tilasta".

Astelin varovaisesti huoneen ovesta sisään. Tunsin kuinka sydämeni hakkasi vieläkin aivan liian lujaa. Tunsin sykkeeni rauhoittuvan hieman, kun viimein näin hennon äitini.

Hänen kasvonsa olivat ruhjeilla ja kädet näyttivät kovin epämuodostuneilta, jaloista puhumattakaan. Hän näytti jotenkin niin kovin haavoittuvalta, aivan kuin hän voisi lakata hengittämästä hetkellä minä hyvänsä.

Istahdin tuolille ja odotin kärsimättömänä lääkärin tuloa. Kaipasin kipeästi vastauksia. Sekunnit tuntuivat minuuteilta, minuutit tunneilta. Odotus tuntui ikuisuudelta. Mitenköhän Cody pärjäsi kotona Aidenin kanssa? He olivat taatusti molemmat todella huolissaan. Voi kumpa Cody olisi tullut tänne ja minä olisin voinut jäädä kotiin. Minua sattui joka kerta kun vilkaisin liikkumattomana makaavaa äitiäni.

Lääkärin avatessa huoneen oven, pomppasin ylös tuolilta vieläkin nopeammin kuin kuvitella saattaa. Ryntäsin vauhdilla lääkärin luokse. "Miten äiti voi, kai hän tulee kuntoon, mitä hänelle oikein tapahtui, koska hän herää?", kysymykset tulvivat vauhdilla ulos suustani.

Lääkäri käski minua rauhoittumaan, mutta mielessäni oli miljoona kysymystä. Lopulta maltoin olla hetken hiljaa ja kuunnella lääkäriä. Hän näytti minulle äitini röntgenkuvat ja kertoi, että hänellä oli useita murtumia ja ruhjeita eri puolilla kehoa. Hän sanoi, ettei ollut varma mitä äidille oli tapahtunut, mutta hänen saamansa vammat olivat vakavat.

Nyökkäilin ja kuuntelin tarkkaavaisena lääkäriä. "Koska äiti herää?", kysyin lopulta. "Valitettavasti en osaa sanoa. Sinun täytyy nyt varautua pahimpaan. Jouduimme antamaan Caseylle niin paljon lääkkeitä, että hän on tällä hetkellä erittäin voimakkaassa lääketokkurassa. Hän ei välttämättä herää aivan hetkeen. "Kai hän kuitenkin herää jossakin vaiheessa?", kysyin kauhuissani.

"Valitettavasti en osaa sanoa. Näytät kuitenkin sisukkaalta tytöltä ja pärjäät varmasti", lääkäri sanoi vielä ennen kuin hän poistui paikalta.

Lääkärin poistuttua huoneesta, istahdin takaisin tuolille. Mitä ihmettä me tekisimme poikien kanssa, jos äiti ei enää heräisikään? Jäin masentuneena istumaan tuolille, en tahtonut mennä kotiin kertomaan pojille huonoja uutisia.