Osa 32 - Muutos

Tultuani sairaalalta kotiin, ensimmäiset pari viikkoa olivat pahimpia. Pikkuinen Aiden oli äärettömän vaikea ja huomionkipeä lapsi. Usein Aiden herätti minut yöllä. Silloin, kun minä viimeinkin jaksoin nousta sängystä mennäkseni kehdon luokse, Aiden ehti jo nukahtaa uudestaan.

Toki Aidenissa oli myös paljon hyvää. Kaiken tämän surun ja masennuksen keskellä, hän sai minut hymyilemään ollessaan hyvällä tuulella. Sitä vain ei minun harmikseni tapahtunut liian usein. Kulutin suuren osan ajastani Aideniin, sillä en tahtonut ajatella Aulista. En ollut ehtinyt edes surra kunnolla, keskityin mielummin ajattelemaan positiivisia asioita.

Aidenin nukkuessa päiväunia ja kaksosten ollessa koulussa minulla olisi ollut hyvää aikaa miettiä asioita, mutta keskityin mielummin siivoamaan. Meillä tosin kävi siivooja päivittäin, mutta eihän koskaan voisi olla liian siistiä.

Kaksosten palattua koulusta, autoin Codya läksyjen teossa. Chloe suoritti läksynsä itsenäisesti alta aikayksikön, mutta Cody kaipasi hieman apua. Cody olikin kiitollinen avustani, sillä myös hän kaipasi huomiota osakseen.

Auliksen kuoleman jälkeen olin lähes murtumispisteessä, mutta tiesin, että minun oli jaksettava lasten takia. Niinpä lääkäri määräsikin minulle masennuslääkkeitä. Hän kyllä sanoi, että minun olisi surtava suruni ennemmin tai myöhemmin. Minusta vain vielä ei ollut sen aika.

Chloe hyväksyi isänsä kuoleman meistä kaikista ehkä parhaiten. Tyttö tukeutui nukkeensa ja haki tästä lohtua. Chloe oli sitkeä tyttö, eikä hän antanut murheiden murskata itseään.

Kaksoset viettivät myös mielellään aikaa yhdessä, vaikka he eivät puhuneet sanaakaan toisilleen, sai toisen seura molemmat piristymään. Puoli vuotta isän menetyksen jälkeen alkoi arki hiljalleen muistuttaa normaalin, iloisen ja onnellisen perheen arkea. Isä pysyi toki muistoissa aina, mutta lasten oli jo aika hyväksyä hänen jatkaneen matkaansa. Mila viihtyi lasten seurassa, minusta kun ei enää ollut juurikaan koiralle seuraa, koska keskityin Aideniin.

Mennessäni hakemaan lapsia sisälle syömään, koin suuren yllätyksen, kun Mila yllättäen alkoi murista minulle. Mila oli ottanut paikan lasten suojelijana, eikä se välillä oikein tuntunut itsekään ymmärtävän keneltä se oikein yritti lapsia suojella. Mila oli selvästi huomannut surulliset tunteemme ja se oli vaikuttanut merkittävästi koiraan.

Vuosi Auliksen kuoleman jälkeen päätin, että minun olisi aika jatkaa elämääni. Elämässä täytyi olla muutakin, kuin lapset. Niinpä päätin palkata lastenvahdin yhdeksi illaksi ja lähteä katsastamaan miten meno oli keskustassa muutamien vuosien aikana muuttunut.

Portsari ainakin oli lihaksikas ja komea, joten tarjonta oli selvästi laadukasta, kuten minun nuoruusvuosinakin oli ollut. Tämä kyseinen portsari yritti jopa hieman flirttailla minulle. Menin asiasta tietenkin hieman hämilleni, enkä oikein tiennyt miten vastata. Niinpä marssin ovesta sisälle punaisena, kuin paloauto. Tunsin itseni todella noloksi.

Menin ensin baaritiskille juomaan muutaman paukun. Kerättyäni vihdoinkin tarpeeksi rohkeutta, päätin mennä juttelemaan eräälle miehelle, joka oli tuijotellut minua jonkin aikaa. Mies ei ollut mitenkään erityisen komea, mutta ihan mukiinmenevä tapaus kuitenkin. En kuitenkaan selvästi osannut enää flirttailun jaloa taitoa, sillä miesparka joutui kuuntelemaan juttujani miesvainaastani. Lopulta mies pötki pakoon tekosyyn varjolla.

Päätin jättää miesten kanssa juttelun ja siirryin tanssilattialle. Tiesin olevani aivan liian vanha tänne, mutta onneksi vampirismi sai minut näyttämään nuorelta. Saatoin siis hyvällä omallatunnolla juhlia vähän.

Tanssin aina valomerkkiin saakka. Ilta onnistui yllättävän hyvin ja minä todella nautin olostani. Vielä, kun oppisin uudelleen miesten kanssa jutustelun, niin sitten voisin olla ylpeä itsestäni. Nyt halusin kuitenkin ennen kaikkea kotiin nukkumaan ja selvittelemään päätäni. Onneksi joku on keksinyt lastenvahdit.

Minun harmikseni palkkaamani lastenvahti oli kaikkea muuta, kuin pätevä. Päästettyäni pojan kotiin, olin menossa nukkumaan. Aiden kuitenkin itki täyttä kurkkua makuuhuoneessa. Hänellä oli kova nälkä ja hyi olkoon miten pahalta hän haisikaan. Ruokin ja kylvetin pojan.

Vaihdoin Aidenille puhtaat ja kuivat vaatteet. Päässäni jomotti, laskuhumala oli selvästi tuloillaan. Lopulta sain Aidenin kehtoonsa nukkumaan ja pääsin itsekin vällyjen väliin nukkumaan.

Seuraavana aamuna oloni oli yllättävän virkeä, eikä krapulasta ollut tietoakaan. Jaksoin pitkästä aikaa jopa leikkiä Milan kanssa ja koirakin nautti saamastaan huomiosta suuresti.

Parin viiikon päästä juhlimme perheen kesken Aidenin kasvua. Ylpeät isosisarukset hurrasivat innoissaan pikkuveljelleen. Toivoin, että Aulis olisi voinut olla näkemässä tämän hetken.

Aiden ei ymmärtänyt synttäreistä tai kakusta juuri mitään, mutta hän kuitenkin nautti saamastaan huomiosta ja perheen yhdessä olemisesta. Puhalsin kakusta kynttilän Aidenin puolesta.

Aidenista kasvoi hurmaava taapero. Hän peri minulta vampirismin, mutta hän sai jotain myös isältään. Aidenista tuli ensimmäinen Adams, jolla on mustat hiukset.

Poika kiinnostui heti leluista ja etenkin ksylofonista. Isosiskonsa Chloen tapaan hänestä oli paljon hauskempaa järsiä soittokapulaa, kuin lyödä sillä koskettimia. Pikkuisella oli nyt jo paljon agressiota purettavanaan.

Cody oli ylpeä isoveli ja hän rakasti Aidenin kanssa leikkimistä. Toki Chloen kanssa oli myös kiva leikkiä, mutta tyttö alkoi jo olla siinä iässä, että häntä kiinnostivat enemmän nuket, kuin autot. Onneksi Cody sai nyt Aidenista itselleen leikkikaverin. Aiden puolestaan innostui isoveljen seurasta enemmän kuin kenestäkään muusta.

Aiden unohti ksylofonin hetkessä, kun Cody tuli leikkimään hänen kanssaan kurkistusleikkiä. Minun oli aivan turha edes yrittää erottaa poikia. Aiden teki erittäin selväksi milloin hän tahtoi olla Codyn kanssa. Oli sydäntä särkevää katsoa Codyn ja Chloen lähtevän aamuisin kouluun. Aiden jäi surkeana ulko-oven taakse odottamaan Codyn paluuta. Onneksi poika luovutti pian ja loppujen lopuksi meillä oli ihan kivaa kahdestaankin.

Viikonloppuisin Cody huolehti mielellään Aidenista koko päivän, hän myös ruokki pojan. Minä aloin huolestua, sillä minusta Cody oli liikaa kiinni Aidenissa. Aivan kuin Cody olisi yrittänyt korvata Aidenille tämän isättömyyttä, vaikkei se tietenkään ollut hänen vikansa.

Onneksi Aiden viihtyi myös kanssani. Minun oli pakko huolehtia siitä, että Cody sai myös välillä levätä. Hän oli itsekin vielä nuori, aivan liian nuori huolehtimaan pienestä lapsesta. Niinpä välillä nappasin Aidenin itselleni ja sanoin, että kaipasin tekemistä. Cody olisi kyllä mielellään vienyt Aidenia potallekin.

Puhumisen tahdoin itse opettaa Aidenille, vaikka Cody juttelikin mielellään pojalle, ei Aiden ollut vielä saanut aikaiseksi sanottua ensimmäistäkään sanaa. Aiden yritti innokkaasti toistaa sanoja perässäni, mutta useimmista sanoista ei saanut juuri mitään selvää.

Kodissamme vaelteli usein myös haamuja. Onneksi haamut olivat lempeitä, eivätkä ne häirinneet normaalia arkeamme juuri ollenkaaan. Etenkin isoisoäitiäni Veronicaa näkyi usein. Myös hänen miehensä Devin kävi silloin tällöin kyläilemässä.

Eräänä aamuna mennessäni herättämään Aidenia, otin hänet syliini ja hän tarrautui hiuksiini. "Äiti", hän sanoi. Tunsin suunnatonta ylpeyttä poikani sanoessa ensimmäisen sanansa.

Pian koittaisi äitiyslomani loppu ja töihin paluu. Aloin hiljalleen harjoitella uusia ilmeitä ja asentoja peilin edessä. En pääsisi enää samaan tv-sarjaan jossa olin ollut, koska poissaoloni oli ollut jo niin pitkä. Niinpä tuottaja lupasi sijoittaa minut uuteen komediasarjaan sivurooliin. Rooli tarkoitti lisää julkisuutta ja parempaa palkkaa, joten tahdoin valmistautua hyvin.

Hyvin pian tuli myös kaksosten aika juhlia synttäreitä. Chloe tyytyi ottamaan uuden elämänvaiheen vastaan yksin vessassa, kun Cody taas välttämättä tahtoi juhlallisen asun ja synttärikakun.

Chloesta kasvoi nätti ja persoonallinen nuori neiti. Uudeksi piirteeksi hän sai ympäristötietoisen. Tämän myötä alkoi meidän perheessämme jätteiden lajittelu.

Codysta taas tuli lukutoukka ja hän menestyikin koulussa hyvin. Hän tiesi nyt jo tahtovansa isona johonkin korkeaan asemaan, kuten poliisiksi, kaupunginjohtajaksi tai lakimieheksi. Cody ei kuitenkaan unohtanut isoveljen rooliaan ja hän huolehtikin yhä Aidenista.

Eräänä kauniina iltapäivänä se sitten saapui, nimittäin kimppakyyti. Minusta tuntui hieman haikealta jättää Aiden kotiin, mutta onneksi työni alkoivat vasta kahdelta ja kaksoset pääsivät koulusta yhdeltä, joten minun ei tarvinut palkata lastenvahtia. Tuntui hassulta, että kaksoset olivat jo kyllin vanhoja olemaan yksin kotona. Kohta he olisivat jo itsenäisiä aikuisia.

Työpäivä sujui hyvin ja sain jopa palkinnon näyttelijänä toimimisesta. Elämäni alkoi olla aika mallillaan, mutta silti kaipasin jotakin, tiettyä tunnetta. Niinpä suuntasin töiden jälkeen kaupungin laidalla sijaitsevaan tiedekeskukseen.

Oltuani tiedekeskuksessa tunnin, astelin ulos mystinen punainen pullo kädessäni. Puristin pulloa tiukasti ja toivoin tekeväni oikein. Olin tehnyt jo parin kuukauden ajan tutkimusta siitä, kuinka vampyyri pystyisi muuttumaan ihmiseksi. Tiesin sen olevan mahdollista, olihan äitini joskus muuttunut ihmiseksi. Lopulta löysin tieni tutkimuskeskukseen, jossa valmistettiin litkua, joka tunnettiin nimellä antivampiriini.

Ostin antivampiriinia pullollisen. Yksi pieni pullo maksoi tuhat euroa, voitteko kuvitella? Sen valmistus oli todella monimutkaista ja sitä kyettiin valmistamaan vain noin kolme pulloa kuukaudessa, siksi se oli niin kallista. Toivoin litkun olevan hintansa arvoinen. Nostin pullon varovasti huulilleni ja kulautin kerralla kaikki kurkusta alas. Juoma maistui kirpeältä.

Vain pari sekuntia myöhemmin muutuin todella agressiiviseksi, janosin verta ja minusta tuntui, että olisin voinut hyökätä hetkenä minä hyvänsä kenen tahansa kimppuun. Puristin pulloa kädessäni kaikin voimin, mutta yhtäkkiä voimani hiipuivat.

Pian synkkä punainen valo ja parvi lepakoita ympäröivät minut. Tiesin, että joku oli mennyt nyt pahasti pieleen, eihän tässä näin kuulunut tapahtua, eihän? Lähdin väsyneenä kävelemään kohti kotia, mutta yhtäkkiä tajusin, että minun olisi tilattava taksi. Kotiin oli matkaa useita kilometrejä.

Päästyäni vihdoin kotiin, katsahdin itseäni peilistä. Olin ihminen, synkkä tumma ihonväri oli muuttunut elävän ruskeaksi. Olin innoissani, mutten jaksanut innostua. Suuntasin alakertaan kohti sänkyäni. Tahdoin vain nukkua.

Aamulla heräsin hassuun tunteeseen, mahassani kurni. Minulla oli nälkä! Voi miten hienoa, minä ajattelin ja suunnistin jääkaapille. Onneksi opitut taidot eivät katoa ja muistin vielä miten lettuja tehtiin. Hain jääkaapista munia ja maitoa. Laitoin ne tehosekoittimeen ja lisäsin sinne jauhoja. Ah, miten ihanaa tämä olikaan.

Saatuani taikinan valmiiksi, siirryin hellalle paistamaan lettuja. Vedin keuhkot ja sieraimet täyteen lettujen tuoksua. En edes tajunnut miten paljon olin kaivannut ruokaa. Niin yksinkertainen ja itsestään selvyytenä pidetty asia, kuin ruoka, sai minut lähes ekstaasiin.

Istahdin keittiön pöydän ääreen ja nostin varovasti ensimmäisen haarukallisen suuhuni. Maku oli taivaallinen. Söin lautasellisen tyhjäksi nauttien jokaisesta suupalasta koko sielullani. En ollut tajunnut, että voisin arvostaa hyvää ruokaa näin paljon.

Syötyäni puin päälleni ja menin ulos auringonpaisteeseen. Istahdin penkille ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aurinko ei yrittänyt kärventää minua hengiltä. Vasta nyt tajusin mitä isäni oli tarkoittanut sanoessaan, että äitini tahtoi tuntea olonsa eläväksi. Tunsin oloni elävämmäksi ja onnellisemmaksi kuin koskaan ennen, edes Auliksen kuolema ei enää haitannut minua. Olin valmis nauttimaan elämästäni koko kehollani.